Cannes alkaa. Festivaalilla tapahtuu jotain outoa, ja kaikki sanovat samaa: aika laajenee. Päivä tuntuu viikolta, viikko kolmelta. Hiljalleen pirteimmätkin antautuvat yleiselle ärtymykselle. Kaikki alkavat valittaa: säästä, saamatta jääneestä kutsusta oikeisiin bileisiin. Kateus on huipussaan. Mutta on tärkeä muistaa, että elitistisessä ja pinnallisessa Cannesissa kaikkien on ansaittava kannuksensa. Jopa Peter Jacksonin.
– Kun ensimmäistä kertaa saavuin Uudesta-Seelannista, kävin hakemassa kulkukorttini. Se oli Villi Vonkan kultainen tiketti. Pääsin puoliväliin, mutta turvamies heitti minut pihalle, koska minulla oli shortsit. Melkein teki mieli pistää ne päälle tänään, hän sanoo.
– En ollut kokenut mitään ammattimaisella tasolla, koska elokuvani olivat harrastelijaleffoja. Teimme niitä kavereiden kanssa sunnuntaisin. Cannes oli kuin vieras planeetta.
Kyllä, Cannes voi olla anteeksiantamaton. Erästä tuottajaa karsastettiin korkeiden korkojen puutteesta, vaikka hänen toinen jalkansa oli amputoitu. Nelikuukautinen vauva sai porttarin, koska hänellä ei ollut omaa kulkukorttia. Ennen kuin saavuttaa tietyn, koskemattomuuden tuovan kuuluisuuden tason, pitää vain yrittää olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti.
Lue myös: Ihmisoikeusjuristi Amal Clooney kertoo, miten hänen elämänsä muuttui George Clooneyn myötä
Jackson vastaanotti kunnia-Palmun, mutta aikoinaan hän ei ollut Cannesissa kukaan, vain yksi outo tyyppi, jolla on outoja unelmia. Hän teki ensimmäisen elokuvansa Bad Taste viikonloppuisin työskennessään kuvapainotekniikan parissa. Se myytiin Cannesin marketissa, mikä auttoi muuttamaan intohimon uraksi. Mutta ei kukaan välittänyt hänestä Taru sormusten herrasta -elokuvienkaan alla. Heidän oli esitettävä materiaalia ennen ensimmäisen valmistumista todistaakseen pystyvänsä siihen.
Jotkut onnekkaat paskiaiset muistelevat vielä sitä seuranneita Cannes-bileitä, joissa paikka oli muutettu Tolkien maailmaksi, jossa örkit, hobitit ja haltiat tanssivat sovussa. Ilmeisesti siellä oli myös Bilbo-kakku. Kun usko visioon oli saatu vahvistettua, Jackson ryhtyi taas töihin.
– 266 päivää kuvauksia. En ikinä unohda sitä, ikinä. Uudessa-Seelannissa ei koskaan oltu tehty mitään sellaista. Emme tienneet tarpeeksi pelätäksemme! Jos olisimme tienneet, mitä edessä oli, emme todennäköisesti olisi ryhtyneet siihen. Mutta olimme naiiveja ja se ehdottomasti pelasti meidät!
– Joskus ajoin kuvauspaikalle puhuen itsekseni: ”Tämä kohtaus on kuvattava tänään, miten ikinä onnistun. Kaikki katsovat kuin suurta johtajaa. Teeskentele tietäväsi mitä olet tekemässä.”
Cannes on täynnä sellaisia unelmoijia kotona printattuine julisteineen. He kuvailevat projektejaan kaikille, jotka suostuvat kuuntelemaan. He maksavat liikaa kulkuluvasta ja tekevät kierroksiaan irvailusta välittämättä. Joskus he panostavat pieniin kokkareihin kauempana juhla-alueelta. Tänä vuonna kolme tyyppiä kaupitteli minulle projektiaan, vaikka sanoin olevani toimittaja eikä tuottaja. Silti he tyrkyttivät korttejaan ja esitteitään – ehkä tunnen jonkun, joka voisi auttaa? Kuulostaa surulliselta ja jopa harhaiselta, mutta… joskus he onnistuvat.
Jackson onnistui. Shortseja käyttävä tyyppi, joka toi markettiin oudon elokuvan vihreää oksennusta juovista ihmisistä. Jonka turvamies heitti pihalle. Ja katsokaa häntä nyt.
– Tämä kunnia-Palmu… En koskaan ajatellutkaan saavani sellaista, kuten en ajatellut balettiuraakaan. Sellaista ei tapahdu, joten siitä ei unelmoi. Pidän ajatuksesta, että sain sen tekemättä Kultainen palmu -tyyppistä elokuvaa.
Hän ansaitsee sen. Hän on kannuksensa ansainnut.
Marta Bałaga
Elokuvatoimittaja Marta Bałaga on FIPRESCIn ja European Film Academyn jäsen, tekee yhteistyötä Varietyn ja Cineuropan kanssa ja avustaa säännöllisesti Episodia. Hän on istunut monessa juryssa, mm. Venetsian elokuvajuhlien Kansainvälisellä kriitikkoviikolla. Tällä palstalla hän kuvailee outoja kohtaamisia elokuvan maailmassa.