Terveisiä Cannesista: Aladdin ja Fury Road

Viikon jo pyörineet Cannesin elokuvajuhlat tekevät parhaansa ollakseen tänä vuonna erityisen vakavat. On järkyttyneitä aaseja, isäongelmaisia miehiä jumissa vuorilla yli kaksi tuntia, sarjamurhaajia siivoamassa Iranin prostituoitujen täyttämiä katuja. On toistuvia mainintoja sodasta. Mutta George Milleriä moinen ei kiinnosta. Tänä vuonna Miller haistatti pitkät ja teki oman versionsa Aladdinista apunaan isokokoinen Idris Elba.

Kilpasarjan ulkopuolella esitetty Kolmen tuhannen vuoden kaipuu ei oikeastaan ole hyvä elokuva. Se on höpsö, sentimentaalinen eikä kovin vetävä. Siitä tulee mieleen Jupiter Ascending ilman murhaavaa vastaanottoa – ei ainakaan vielä, todennäköisesti edellä listatuista ominaisuuksista johtuen.

Kun on katsonut kaikenmaailman ylipitkää ja aivan liian hidasta draamaa, isokokoinen – ja suippokorvainen Idris Elba on balsamia silmille. Hän on nyt pullon henki, jonka vapauttaa kerrontatieteen professori (Tilda Swinton). Henki on ymmärrettävästi kokenut kovia, mutta professori ei ole kiinnostunut hänen pakollisista kolmesta toivomuksestaan – vaan hänen tarinoistaan. Niinpä he istuvat kaavuissaan hotellihuoneessa Istanbulissa ja tarinat soljuvat.

Lyhyesti sanottuna, eikä edes ilkeilymielessä, kyseessä on uusi lisäys lajityyppiin ”mitä hittoa he edes ajattelivat”, jonka tunnetuimpia edustajia ovat Waterworld ja Cats.

Elokuva on sovitetty A.S. Byattin vuoden 1994 miniromaanista, jota Miller ei saanut mielestään.

– Se jäi vaivaamaan, ja eräänä päivänä havaitsin tekeväni elokuvaa siitä, hän kertoi lehdistötilaisuudessa selvästi Metsurin tarinan syntytarinaa pohtineen päivityksemme inspiroimana.

Kyseessä on oikeasti satu. Tosin sellainen, jossa on yliluonnollisia seksiakteja ja yöllä jokeen heitettäviä raskaana olevia naisia.

– Minusta hän on henkenä epäonnistunut, hän tuntee kaipuuta, Elba kommentoi isoa hahmoaan. – Tavatessaan tämän naisen hän tajuaa, etteivät normaalit kaavat toiveiden toteuttamisesta toimi. Niinpä hän kertoo tarinoita, joita ei ole koskaan jakanut kenenkään kanssa, ja kohtaa ennen kokemattomia tunnekuohuja.

Se kuulostaa kahden hahmon kamarielokuvalta – jossa on suoraan Xena: Warrior Princess -sarjasta lainattuja lisiä – ja sellaisena Miller projektiaan kaupitteli.

– George sanoi, että tekisimme pikkuelokuvan. ”Älä huoli, se ei ole mikään Mad Max.” Olisin halunnut, että se olisi ollut Mad Max, mutta minkäs teet, totesi Swinton. – Hänen kuvailunsa kuulosti pieneltä näytelmäelokuvalta, kahden yksilön väliseltä keskustelulta. Nyt kun viimein näin sen, niin sehän on valtava. Mutta jotenkin hän onnistui pitämään sen pienimuotoisena ja aitona.

Swinton muisteli myös ensitapaamistaan Millerin kanssa.

– En valitse rooleja, valitsen ihmisiä. Se on toiminut kohdallani hyvin. Olin joskus aikoinaan jollain vuosipäivälounaalla täällä Cannesissa, enkä tuntenut kovinkaan monta ihmistä sieltä. Aloitin ihastuttavan keskustelun jonkun kanssa ja tajusin sitten, että sehän on George Miller. Siitä se alkoi, ryhdyimme hengailemaan keskenämme ja yhytimme vielä Bong Joon-hon. Se oli oikein hauska juhlapöytä.

Swinton pitää kuitenkin enemmän Millerin vähemmän tunnetuista elokuvista. Niihin kuuluu myös yksi ”mitä hittoa” -ehdokas, Babe suurkaupungissa.

– Se oli ensimmäinen näkemäni Georgen elokuva. Edelleen sanon lapsilleni ”That’ll do, pig”, kun he onnistuvat jossain.

– Suurin osa kertomistamme tarinoista on vertauskuvallisia. Ne ovat avoimia katsojien erilaisille tulkinnoille. Katsomme elokuvia omien elämänkokemustemme mukaisesti, Miller lisää ilmeisesti samalla selittäen tarinan viehätysvoiman. – Fantasiatarinat auttavat käsittelemään monimutkaisia asioita paremmin kuin dokumentit tai tosipohjaiset tarinat.

– Vaarallista on, kun on vain yksi tarina, Swinton puuttuu puheeseen. – Tällä hetkellä tuntuu sopivalta tehdä tarina, johon on monia näkökulmia, jopa sellaisia, jotka pohtivat onko mukana yliluonnollisia voimia vai ei. Tärkeintä on pitää korvamme ja sydämemme auki.

Entä ne kolme kuuluisaa toivomusta?

– Vähän enemmän unta, toivoo Swinton, emmekä voi olla eri mieltä.

– Sähkö-Ferrari, julistaa Elba, mutta Miller lyö heidät laudalta.

– Haluaisin voittaa kultamitalin sadalla metrillä, ennätysajalla. Se on minun toiveeni.

Kaikesta elokuvan eskapismista huolimatta vartalonsa Ukrainan lipun värin maalannut nainen riisuutui alasti sen punaisella matolla huutaen protesteja seksuaaliselle väkivallalle – joka on osa parhaillaan käynnissä olevaa sotaakin.

Hänet paikalta taluttaneet tuskin kyselivät hänen toiveittensa perään.

Marta Bałaga

Aiheeseen liittyvät elokuvat

Aiheeseen liittyvät jutut