Mykistävän upea, pörröpäinen Golshifteh Farahani esittää terapeuttia, joka muuttaa Pariisista takaisin Tunisiin etsimään uusia asiakkaita – ja itseään. Hänen myötään Terapiaa tunisialaisittain on suorastaan nautinto. Ei välttämättä silti kovin tyydyttävä sellainen, sillä vaikka se on päässyt arvoaltaisille festivaaleille, se ei jää mieleen kovin pitkäksi aikaa. Mutta mitä sillä on väliä, kun keskushenkilön seurassa viihtyy mainiosti, vaikka hän onkin taipuvainen murjottamaan ja kaikki muut hänen ympärillään ovat viihdyttävästi sekaisin.
Kyseessä on juuri sellainen kala kuivalla maalla -tarina, joka normaalisti toimisi erinomaisesti tyypillisessä romanttisen komedian lajityypissä, sillä Farahanin Selma on selvästi hämillään kohtaamiensa asioiden kanssa. Käsikirjoittaja-ohjaaja Manele Labidi ei kuitenkaan seuraa tuttua polkua, jossa tiukkanutturainen ammattilainen muuttaa syystä tai toisesta pikkukylään, löytää juurensa ja mielellään vielä lapsuuden rakastetun. Ei ainakaan koko matkaa, vaan Labidi lisää polun varteen omia maukkaita paikallisia havaintojaan arabikevään jälkeisen Tunisin sosiopoliittisista muutoksista ja naisesta, joka epätoivoisesti yrittää myydä jotain, jolle ei tunnu löytyvän ostajia.
Tai niin he ainakin väittävät, sillä alun ennakkoluuloistaan huolimatta paikalliset asukkaat sittenkin tarvitsevat jonkun, jolle puhua – vaikka terapian konsepti pysyykin heille hieman hämäränä. Kuten odottaa sopii, heidän ratkaisua tarvitsevat ongelmansa ovat moninaisia, ja osa kuvittelee Selmaa aivan toisenlaiseksi ”ammattilaiseksi” kuultuaan huhuja sohvalla makoilusta.
Mutta kunhan vaatimaton vastaanotto on valmis ja viimeistelty Freudin potretilla, vaikkei Selma tästä pahemmin piittaa, hän on matkalla eteenpäin. Tosin tarvittavan luvan saaminen osoittautuu odotettua suuremmaksi haasteeksi. Kuvaan astuu poliisi/potentiaalinen lemmenkohde, joka aavistuksen tulkinnanvaraisenakin tekee ikimuistoisen sisääntulon. Kuka tiesi, että söpö ensitapaaminen voi tapahtua mahdollista rattijuopumusta tutkittaessa.
Niin alkaa pelaaminen maailman halveksituimman lajityypin kanssa. Labidi ei kuitenkaan täysin lyttää chick click -konseptia, eikä hän yritä muuttaa sitä a) yleensä Judd Apatowiin yhdistettaväksi miesystävällisemmäksi materiaaliksi, b) härskiksi komediaksi tai c) hankalampia aiheita käsitteleväksi indie-elokuvaksi. Esimerkkinä mainittakoon, että Apatowin Ihan yössä sijoittuu johonkin keskivaiheille, sillä huolimatta perinteisestä lopusta sankaritar kestää viinaa ja harrastaa seksiä jonkun muunkin kuin lopullisen kumppaninsa kanssa.
Labidin olisi kyllä ollut helppo valita toinen lähestymistapa. Vaikka toimintaelokuvatkaan eivät loista omaperäisyydellään, Jason Stathamia ei koskaan ole mollattu niin paljon kuin Meg Ryania. ”Romanttisten komedioiden lattea ja kunnianhimoton samankaltaisuus on suoranainen skandaali”, valitti The New York Timesin ankeuttava kriitikko kerran.
Mutta Labidi valikoi elementit joista pitää ja leikittelee odotuksilla. Samalla hän tulee lisänneeksi monimuotoisuutta johonkin aina liian valkoisena pidettyyn. Ainakin kunnes 1990-luku tarjosi valtavan määrän afroamerikkalaiselle yleisölle suunnattuja romkomeja ja korvasi parhaan homoystävän jollakulla, jonka ainut tehtävä oli opettaa valkoiselle päähenkilölle koripallon pelaamista. Ei niin, että ne olivat yhtään sen parempia.
Myös sympatiapisteet tulee kerättyä kotiin, sillä romkomissa naispääosan on oltava tyrmäävä mutta samalla ”normaali”. Niinpä sankaritar kaatuilee paljon, nolaa itsensä julkisesti ja käsittelee ongelmiaan syömällä kokonaisen laatikon täysrasvaista jäätelöä, johon näyttelijätär itse ei koskisi pitkällä tikullakaan.
Farahani pitää hahmon tasapainossa kaikki kliseet samalla täydellisesti sisäistäen. Selma näyttää upealta hieman poikamaisissa vaatteissaan ja harjaamattomissa hiuksissaan – perinteisemmin asemoituvien naapurinrouvien loputtomaksi hämmennykseksi. Selma on hahmo, joka hukkuu käännöksessä: huolimatta ulkomailla vietetystä lapsuudesta hän ei ole täysin ranskalainen, mutta ei aivan paikallinen naapurintyttökään. Hän opettelee navigoimaan näiden kahden välillä mutta tuntuu joka käänteessä valitsevan väärin.
Ja niin homma etenee, söpönä muttei ylimakeana, toiveikkaana muttei naiivina. Meno tuntuu yllättävän liberaalilta suurimman osan hahmoista ollessa suvaitsevaisempia kuin he tajuavatkaan (vaikkakin välillä vähän karikatyyrimaisesti) tai nuoren serkun piilottelun liittyessä uskonnon sijaan epäonniseen hiusten värjäykseen à la Rihanna. Labidi löytää myös huumoria vanhanaikaisesta byrokratiasta, jossa virkailija mieluummin myisi salakuljetettuja alusvaatteita tiskin alta kuin auttaisi hakemuksen tekemisessä.
Kaikkien maailman Julia Robertsien tai Sandra Bullockien ei koskaan ole tarvinnut kohdata sellaisia ongelmia.