Kiinnostaisiko brittidraama aina niin erinomaisen Timothy Spallin tähdittämänä? No mutta miksipä ei, kiitos vain kysymästä. Ennakkoasetelmat ovat siis enemmän kuin kohdillaan, mutta miksi elokuvasta jäi sitten näin pettynyt olo? Selvitelläänpä asiaa.
Spall esittää sotaveteraani Tom Harperia, joka on vuonna 1952 muuttanut vaimonsa Maryn (Phyllis Logan) kanssa Ison-Britannian eteläisimmässä kärjessä sijaitsevasta Land’s Endistä yhteen maan pohjoisimmista paikoista, Skotlannin John O’Groats -nimiseen pikkukylään. Elämää on varjostanut sodanjälkeinen tragedia, mutta pariskunta on tullut ihan hyvin toimeen tässä karussa ympäristössä. Mary halusi vain päästä mahdollisimman kauas Land’s Endistä.
Syöpädiagnoosi pysäyttää eläkeläisten arjen, ja pian Maryn kuoleman jälkeen Tom toteuttaa lupauksen vaimolleen: hän aikoo matkata bussilla noin 1 300 kilometrin matkan takaisin heidän kotiseuduilleen. Siis sen samaisen matkan, jonka nuoripari teki vuosikymmeniä aiemmin. Tom haluaa muistella menneitä ja kunnioittaa pariskunnan yhteiseloa viimeisellä matkallaan.
Tom ei ole todellakaan enää mikään vetreä poika ja päätyy reissullaan kaikenlaisiin uhkaaviin ja vähemmän uhkaaviin tilanteisiin. Myöskään kolhuitta vanha mies ei voi selvitä, eivätkä kaikki ihmiset ole aivan niin mukavia, kuin voisi ajatella. Tomista tulee kuitenkin pienimuotoinen somejulkkis, kun hänen tekemisiään dokumentoidaan sosiaalisen median palveluihin.
Viimeinen vuoro yrittää olla koskettava ja yhteiskunnallista sanomaa sisältävä tie-elokuva, mutta sen tapahtumat ovat niin tarkoin harkittuja, ettei koko matka tunnu oikealta. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin kuin sketsisarjojen irralliset vitsit: tapahtuu tätä, sitten tuota ja yhtäkkiä olemmekin täällä, eikä menneellä ole merkitystä nykyisyyteen peilatessa.
Elokuva koostuu lähinnä bussissa istumisesta sekä Tomin ja hänelle tuntemattomien ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Kaava vanhenee nopeasti, eikä loppupuoliskoa jaksa enää katsella kovinkaan kiinnostuneena, koska tarinan tarjoamat käänteet on selvitetty jo ensimmäisen puolituntisen aikana. Elokuvan painolasti on täysin Spallin kontolla, mutta on hyvin vähän, mitä näyttelijä voi bussissa istuskellessaan tehdä.
Viimeisen vuoron parasta antia ovat Skotlannin upeat maisemat, joita olisi voinut hyödyntää huomattavasti paremmin. Tomin matka kauniin luonnon keskellä päätyy aivan liian nopeasti urbaaniin helvettiin.
On muuten erikoista, että kaksi lähes täysin samanlaista brittielokuvaa on julkaistu peräkanaa. Suomessakin aiemmin tänä vuonna nähty Harold Fryn toiveikas taival oli myös eläkeläisen tiekertomus, jonka keskiössä olivat terveydelliset haasteet sekä yhteiskunnallinen sanoma. Haroldin taival oli vain Tomin bussimatkaa huomattavasti innostavampi tarina.
Niko Ikonen