Laulaja-lauluntekijä Nick Cave tietää, miten elokuvia tehdään. Hän on käsikirjoittanut John Hillcoatin ohjaamat kostodraamat The Proposition (2005) ja Laittomat (2012). Cave on myös esiintynyt useissa elokuvissa, joko näyttelijänä tai muusikkona. Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että hän ei ole luopunut ohjaksista itsestään kertovassa dokufiktiossa. Päinvastoin, 20,000 Days on Earth on mitä suurimmassa määrin Nick Caven luomus.
Dokumentin ja fiktion rajalla taiteileva elokuva kertoo yhdestä päivästä australialaismuusikon elämässä. Vuorokauden aikajänne tarjoaa puitteet, joiden sisään mahdutetaan kokonainen ihmiselämä muistoineen, ihmissuhteineen ja mielikuvituksen tarjoamine laajennuksineen. Elämän kerroksia ei kuitenkaan kuorita perinteisen elämäkertadokumentin järjestelmällisyydellä, vaan valaisemalla kohtia satunnaisesti sieltä täältä.
Britannian Brightonissa asuva Cave näyttelee elokuvassa itseään: monilahjakasta muusikkoa ja kirjailijaa, joka elää yhtä lailla muistoissaan kuin arkitodellisuudessa. Muistaminen on elokuvan kantava teema. Taiteilijan suurin pelko liittyy muistin menettämiseen, sillä muistot ovat se aarrearkku, jota penkomalla tarinat syntyvät.
Lapsuuttaan ja nuoruuttaan Cave muistelee kohtauksissa, joissa hän istuu terapeutin vastaanotolla. Brittiläinen psykoanalyytikko Darian Leader esittää terapeuttia. Kohtaukset on käsikirjoitettu ilmeisen tarkasti, rock-tähden imagoa vahvistaviksi. Niissä paljastetaan juuri sen verran, kuin potilas on halukas paljastamaan.
Sama ongelma vaivaa koko elokuvaa. Sen ohjanneet brittitaiteilijat Iain Forsyth ja Jane Pollard ovat työskennelleet Nick Caven kanssa jo vuosia. He eivät ole halunneet tai uskaltaneet tuoda elokuvaan yhtään sellaista kohtausta, jota Cave ei sataprosenttisesti kontrolloisi. Henkilökuvana 20,000 Days on Earth saattaisi olla syvällisempi, jos päähenkilö olisi antanut ohjaajille vapaammat kädet.
Hyvin toimivat kohtaukset, joissa Cave ajaa autoa ja kyytiin istahtaa kollegoja vuosien varrelta. Mukana ovat esimerkiksi The Propositionissa näytellyt Ray Winstone sekä Kylie Minogue, jonka kanssa tehty duetto Where the Wild Roses Grow on yksi Caven harvoista hiteistä. Näissä keskustelunpätkissä pilkahtelevat myös ikääntyvän tähden epävarmuudet. Hän ei esimerkiksi suostu kertomaan ikäänsä Winstonelle.
Musiikki on luonnollisesti keskeisessä roolissa elokuvassa, mutta live-esiintymisten sijaan Cavea ja Bad Seeds -yhtyettä kuvataan lähinnä levytyspuuhissa. Työn alla on viime vuonna ilmestynyt Push the Sky Away-albumi. Kappaleet ovat hienoja, mutta osa studiossa taltioiduista sessioista on yllättävän vaisuja. Ehkä niiden tarkoitus onkin tuoda esille muusikon työn arkisempaa puolta.
Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla (1987) on unohtumaton, taianomainen kohtaus, jossa Nick Cave yhtyeineen esiintyy berliiniläisellä klubilla. Dokumentissa vastaavanlaisia, maagisia hetkiä on valitettavan vähän. Lähimmäs Berliinin taikaa päästään elokuvan loppupuolen konserttitaltioinnissa, jossa Cave laulaa Jubilee Street -kappaletta Sydneyn oopperatalossa. Taltioinnin sekaan on leikattu välähdyksenomaisia katkelmia yhtyeen esiintymisistä vuosikymmenten varrelta. Niiden sähköistävä vaikutus tuntuu katsojassa pitkään.
20,000 Days on Earth -elokuvan traileri
Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa