Sarjakuvataiteilija ja käsikirjoittaja Frank Miller pitää äärimmilleen viedyistä kunnian, velvollisuuden ja vastuun teemoista. Kirjoitettuaan 1980-luvulla dramaattisia ja tummasävyisiä supersankarisarjakuvia Marvelille (Daredevil) ja DC:lle (Batman) Miller loi oman Sin City -maailmansa. Sarjakuva yhdisti film noir -tunnelmaa ja -stereotyyppejä moderniin väkivaltakuvastoon ja sen sankarit olivat valmiita kuolemaan puolustaakseen sitä, mikä heidän mielestään oli oikein.
Teema jatkui 300-sarjakuvassa, joka kertoo 480 vuotta ennen ajanlaskumme alkua tapahtuneesta Thermopylain solan taistelusta. Itsenäisistä ja eripuraisista kaupunkivaltioista koostuva Kreikka oli jäämässä idästä vyöryvän, massiivisen persialaisen valloitusarmeijan jalkoihin. Kuningas Leonidas uhmasi häntä vastustaneita pappeja ja poliitikkoja ja johti muutamasta sadasta taistelijasta koostuvan joukon kapeaan solaan, jossa he pystyivät pidättelemään hyökkääjiä tarpeeksi kauan. Tapaus yhdisti Kreikan kansalaisia, ja sen katsotaan olleen lopun alku itämaisen suurvallan suunnitelmille vallata koko tunnettu maailma.
Millerin tunnelmallinen tussityöskentely ja Lynn Varleyn kauniit vesivärit ovat siirtyneet tietokoneavusteisesti uskomattoman pikkutarkasti valkokankaalle. Tehokkaan ja vauhdikkaan zombie-kauhutoimintaelokuvan Kuolleiden aamunkoitto -ohjaaja Zack Snyder on miettinyt hyvin Millerin melodramaattisen kerronnan. Hän on lisännyt kuningas Leonidaksen (Gerard Butler) kuningattaren osuutta, sillä muuten elokuvassa ei naisrooleja ole. Veistoksellinen Lena Headey tekee erinomaisen suorituksen Spartan kuningattarena.
Millerin alkuperäisteoksen fanit voivat siis lähteä teatterista hyvillä mielin, niin yksi yhteen tapahtumat ja kuvamaailma ovat siirtyneet valkokankaalle. Historiallisten spektaakkelien ja adrenaliinipitoisen toiminnan ystävät elokuva tyydyttää myös. Huiman visuaalisuuden ja ärhäkän toiminnan lisäksi elokuva sisältää elementtejä, joiden herättämät intohimoisetkin reaktiot ovat luku sinänsä. Vaikka sarjakuva ja siitä tehty elokuva ottavat historiallisia vapauksia, ne käytännössä lähinnä raportoivat klassista taistelua, joten kokonaisuus jää käsikirjoituksellisesti ohueksi. Tällöin huomio kiinnittyy elokuvan visuaalisuuteen ja asenteeseen, jotka ovat jakaneet yleisöjä.
Joitakin elokuvaa kritisoivia on huvittanut purppuraviittoihin ja pikkupöksyihin pukeutunut lihaksikkaiden äijien paraati – epävarmemmille katsojille ylpeän miehisen lihan esitteleminen on aiheuttanut jopa kiusaantunutta oloa. On kuitenkin otettava huomioon, että elokuvan tapahtumat nähdään puhtaan spartalaisesta näkökulmasta, joten askeettisen ja atleettisen sotilaskansan taistelijat kuvastavat heidän omaa ideaaliaan. Sama toistuu vastustajien kuvaamisessa, mutta päinvastoin. Persialaiset joukot on esitetty mustana, monikansallisena massana ja sen yksilöt friikkeinä, joissa ihmisen ja eläimen tai miehen ja naisen ominaisuudet yhdistyvät. Hirviömäisiä, mutta Spartan valkoisten alfaurosten edessä taipumaan joutuvia hyökkääjiä on pidetty merkkinä tekijöiden rasismista ja homofobiasta. Vihollisten inhimillisyyden hämärtäminen ja omissa kulttuureissa pahoinakin pidettyjen asioiden projisoiminen ovat kuitenkin tyypillistä sotapropagandaa, joka on 300:n tietoisesti valitsema kerrontatapa.
Leonidaksen ja hänen eliittijoukkonsa into käydä persialaisten kimppuun huolimatta omienkin joukkojen uhruttavista rauhanpyrkimyksistä on nähty tukena bushilaiselle, Persian nykyisiä asukkaita eli irakilaisia ja iranilaisia vastaan käytävälle sotapolitiikalle. Rauta rajalle -asenteen voikin halutessaan nähdä militarismin ylistyksenä, mutta jos elokuvan oikeasti haluaa nähdä nykyaikaisena analogiana, on huomioitava myös, että sen vanhanaikainen mahtipontisuus tekee siitä myös modernin katsojan silmissä parodiaa. Samoin, jos 300:n haluaa nähdä siunauksena ”vapaan maailman” puolesta taisteleville amerikkalaisjoukoille, on muistettava, että Spartan ehdoton voita tai kuole -asenne lopulta koitui kulttuurin tuhoksi, eli sotauhon voi yhtä hyvin nähdä pasifistisena varoituksena. Sanoma, jos elokuvalla sellainen on, ei enää olekaan itsestään selvä.
Jos elokuva olisi yrittänyt kommentoida tai selventää näitä näkökulmia omassa kontekstissaan, se ei olisi ollut 300 vuonna 480 eKr vaan 2007 pk (poliittisesti korrekti). Nyt elokuva jättää näkökohteiden valinnan herkullisesti katsojalle, vaikkakin saakin sillä potentiaalisesti omaan jalkaansa. Paljastaessaan vasta lopussa näkökulmansa sisäänrakennetun itsetarkoituksellisuuden 300 kieltämättä antaa aseet vastustajiensa käsiin. Asia olisi kuitenkin pitänyt olla aavistettavissa jo alkujakson perusteella. Loppukuvan jälkeen elokuvaa pitää silti arvostaa vähintään tavasta, jolla se tekee pinnallisuudestaan monimerkityksellistä.
Jouni Vikman