Cannesin Kultaisen palmun tänä vuonna pokannut 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää kertoo kaunistelemattomasti erään laittoman abortin tarinan Ceauşescun aikaisessa 1980-luvun Romaniassa. Pelkistetyn tehokkaasti kerrotun elokuvan voima lepää sen erinomaisissa näyttelijäsuorituksissa, upeassa kuvauksessa ja läpeensä itsevarmassa ohjauksessa. Etenkin viimeisin tekee vaikutuksen, sillä kyseessä on 39-vuotiaan tekijänsä vasta toinen pitkä elokuva. Kaikkien aikojen ensimmäisen Kultaisen palmun Romaniaan tuonut filmi on myös nimetty maan viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi.
Yliopistossa opiskelevat Otilia ja Gabita ovat parhaat ystävät, jotka jakavat saman vuokrahuoneiston bukarestilaisessa kerrostalossa. Gabita on raskaana ja pyytää Otiliaa avustamaan laittoman abortin järjestämisessä. Tytöt tapaavat herra Bebeksi itseään kutsuvan puoskarin halvassa hotellissa, jonka nuhjuiset huoneet ovat varmasti todistaneet monia vastaavia tilanteita. Bebe ei kuitenkaan tyydy pelkkään rahaan, vaan haluaa maksuksi seksiä molemmilta tytöiltä…
Vaikkakin synkkä ja aiheensa puolesta masentava, Cristian Mungiun elokuva koskettaa syvältä kahden päähenkilön välisenä ystävyyskuvauksena. Gabita ja Otilia ovat toistensa ainoita todellisia tukipilareita yksilön ja etenkin naisen oikeuksia polkevassa totalitaristisessa yhteiskunnassa. Samalla Mungiu on korostanut ettei itse pidä elokuvaa abortinvastaisena. 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää tuokin mieleen monella tapaa Mike Leigh’n mestarillisen Vera Draken (2004), joka ei myöskään ota suoraan kantaa, vaan pyrkii kuvaamaan asiat sellaisena kuin ne o(li)vat vailla moraalista piiloagendaa.
Ceauşescun diktatuurihallinnon vaikutus näkyy elokuvassa köyhyytenä, rumuutena ja palvelujen rajoittuneisuutena. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, Mungiu on kuvannut koruttoman elokuvansa yllättävälle laajakankaalle, joka korostaa sen arkisesti vyöryvien tapahtumien raskautta ja henkistä merkittävyyttä. Kuten Dardenne-veljeksillä, musiikkia filmissä ei kuulla lainkaan, mikä nostaa kuvakerronnan entistä keskeisemmäksi.
Paljon tapahtuu pelkästään näyttelijöiden kasvoilla. Loistavin esimerkki tästä on jakso, jossa Otilia osallistuu poikaystävänsä vanhempien järjestämille illallisille. Seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi vain noin tuntia aiemmin joutunut tyttö istuu mykkänä vilkkaan keskustelun ympäröimässä pöydässä ymmärtämättä täysin itsekään mitä on tapahtunut ja huolissaan hotellihuoneessa yhä makaavan ystävänsä puolesta. Sekä Otiliana nähtävä Anamaria Marinca että Gabitaa esittävä Laura Vasiliu tekevät roolinsa enemmän kuin samastuttavasti.
Kotimaassaan elokuvaa on kritisoitu 80-luvun kommunismiajan epäuskottavasta ja jopa anakronistisesta esittämisestä. Miksi sen pitäisi ainakaan vakavasti vaivata tätä inhimillisiltä teemoiltaan universaalia ja tunnetasoltaan ajasta ja paikasta riippumatonta tragediaa, jää epäselväksi.