Ohjaaja-käsikirjoittaja Johanna Vuoksenmaan uusimman elokuvan piti saada ensi-iltansa jo aikoja sitten, mutta kuten moni muu, myös se jäi koronan jalkoihin.
70 on vain numero kertoo iskelmätähti Seija Kuulasta (Hannele Lauri), joka elää iskelmädiivan arkea konserttien ja pienten keikan jälkeisten fanitapaamisten ohella. Suomen pienen musiikkimaailman maanläheistä glamouria. Kuten monelle iskelmätähdelle on oikeassa elämässäkin käynyt, myös Kuulaa pyritään ”brändäämään” uudelleen uudelle yleisölle.
Musiikkimaailma musiikin kuuntelemisesta lähtien on muuttunut sukupolvien saatossa. Levyjä ei osteta samaan tapaan, ja iskelmälegendojen fanikunta alkaa olla vanhainkodeissa – astetta nuorempi sukupolvi löysi jo ulkomaiden kirjavan musiikin eikä välttämättä turvautunut enää kotimaiseen. Aika ja yleisö ovat muuttuneet, joten pinnalla pysymiseksi täytyy keksiä uusia keinoja.
Seija Kuula taitaa kikat, tietää mihin media iskee ja kuinka saada asiat jäämään yksityisiksi. Apu brändinrakennuksessa on kuitenkin tarpeen. Vaikka Instagram on hallussa (jotenkuten), uudet musiikilliset tuulet puhaltavat.
Tähän avun tarjoaa salskea nuorempi musiikintekijä Lauri (Mikko Nousiainen), johon Kuula rakastuu.
Vaikka Kuula on julkisuudessa marinoitu, hän pitää yksityiselämänsä visusti omana tietonaan. Tästä syntyy elokuvan syvempi taso – pinnan glamourin, paljettien ja peruukkien takana on rankkaa työtä, epävarmuutta ja yksinäisyyttä. Samanlainen ihminen kuin me kaikki muutkin. Yhtä lailla kuin ikärajat ylittävää rakkautta 70 on vain numero käsittelee julkkiskulttuuria.
Kuten odottaa saattaa, käsikirjoitus on mitä mainioin. Suuret linjat toimivat ja dialogi on juuri sitä omaleimaista, herkullista vuoksenmaata, joka herää tarkan roolituksen ansiosta eloon.
Elokuvasta olisi iso osa pois, jos Seija Kuulan roolissa olisi joku muu kuin juuri Hannele Lauri. Tuntuu kuin rooli olisi kirjoitettu Laurille, joka osoittaa olevansa yhtä kovassa iskussa komediennena kuin aiemminkin.
Lauri onnistuu saamaan katsojan nauramaan pelkällä katseellaan tai äännähdyksellään, mikä onnistuu hyvin harvalta näyttelijältä. Roolityöskentely osuu nuotilleen (vaikka varsinaiset nuotit, jotka Kuulan suusta elokuvan lauluissa kuullaan, kuuluvat oikeasti Lea Lavenille).
Nuotilleen osuvat myös muut elokuvan näyttelijät. Nousiainen on yhtä karismaattinen roolissaan kuin vastanäyttelijänsä, eivätkä Misa Palander Kuulan stailisti-ystävänä tai Marja Packalén Laurin äitinä jää varjoon. Elokuva herättää lempeät Tarantino-vibat – roolitetaan näyttelijöitä, joita ei olla viime aikoina usein nähty ja esitellään heidät suurelle yleisölle uudelleen.
Näyttelijät pelaavat hyvin yhteen, oli kentällä mikä kombo tahansa. Packalén ja Nousiainen pitävät elokuvan jalkoja maassa, hyvin luonnollisesti – Nousiaisen hahmo on nykypäivän duunarimuusikko, joka tekee taidetta tilauksesta, eikä mainion, liian harvoin elokuvissa nähtävän Packalénin hahmo ole taidemaailman touhuissa mukana ollenkaan.
Palanderin hahmo tuo elokuvaan toisenlaisen huumorin asteen, mikä vetää perinteistä kotimaista draamakomediaa lähemmäs jotakin ranskalaista, absurdimpaa ja rohkeampaa komediaelokuvaa. Vaikka hahmo tuntuu elävän eri maailmassa, Palander tasapainoilee ilmaisunsa kanssa niin hienosti, että ilman sitä kokemus elokuvasta voisi jäädä yksipuoliseksi.
Kokonaisuus on aito ja eheä. Vuoksenmaa käy vaaran vyöhykkeellä sekoittaessa tarinaan absurdin lastenteko-juonikuvion, mutta palikat loksahtavat paikoilleen. Epäaitoudesta huolimatta katsoja hyväksyy sen luonnollisena osana elokuvan hahmojen maailmaa.
Jesse Raatikainen
