Amundsen

/ / GENRE , ENSI-ILTA 26.04.2019 TÄHDET

Ristiriitaisesta tutkimusmatkailijapersoonasta kertova elämäkerta kärsii kerrontatasojensa toimimattomuudesta.

Vuonna 2012 norjalaiset Espen Sandberg ja Joachim Rønning ohjasivat tutkimusmatkailija Thor Heyerdahlin historiallisesta merimatkasta kertoneen elokuvan Kon-Tiki. Se herätti kansainvälistä huomiota varsinkin komeilla merelle sijoittuvilla jaksoillaan ja toi kaksikolle pestin Pirates of the Caribbean -sarjan viidennen osan Salazar’s Revenge (Dead Men Tell No Tales, 2017) ohjaksiin.

Myöhemmin tänä vuonna on odotettavissa Rønningin Disney-jatko-osa Maleficent: Mistress of Evil (ensi-ilta 18. lokakuuta). Sandberg puolestaan on palannut kotikonnuille ja tehnyt uuden elämäkertaelokuvan norjalaisesta kansallissankarista, napa-alueiden valloittamisessa 1900-luvun alussa kilvoitelleesta Roald Amundsenista.

Amundsen oli ristiriitainen persoona. Hän suhtautui intohimoisesti tutkimusmatkailuun, mutta siihen sekoittui enemmän kuin vähän omahyväistä tarvetta olla ensimmäisenä maapallon koko ajan kutistuvilla tutkimattomilla alueilla. Jos Amundsen eläisi nyt, hän käyttäisi päivänsä etsimällä nettiuutisia, joiden kontaktipalstoille voisi jättää viestin: ”First!”.

Amundsenilla oli myös ongelmia uskoa muiden esittämää järjen ääntä ja vielä vähemmän jakaa rahtustakaan saavutetusta kunniasta heidän kanssaan. Kirjoittamassaan elämäkerrassa hän keskittyi haukkumaan ja vähättelemään häntä auttaneita ja tukeneita ihmisiä, jos nyt vaivautui mainitsemaan heitä lainkaan.

Elokuvassa on kehyskertomus, jossa Roald Amundsenin veli Leon (Christian Rubeck) ja Katherine Waterstonin esittämä heila Bess Magids keskustelevat Roaldista odottaessaan uutisia jälleen yhdellä retkellään kadonneesta miehestä. Ongelma on, että kehystarina ei toimi millään tasolla. Ensinnäkin se sulautuu muun kerronnan nykyhetkeen niin, että koko elokuvan kronologia menee katsojan kannalta hetkeksi pahasti sekaisin.

Lisäksi kehystyksen on tarkoitus käsitellä sankarin luonteen synkempiä puolia ja tuoda erilaisista perättäisistä tutkimusretkistä koostuvaan tarinaan tunne-elementtiä. Kaksikon keskustelut kuitenkin käytännössä vain toistavat takaumissa nähtyjä asioita, eikä Roald Amundsenin heikkouksia pystytä perustelemaan muuten kuin toteamalla ne heikkouksiksi. Kun Roald ei koskaan kunnolla kohtaa katsojalle tarinaa kertovia Bessiä ja Leonia, ei tasojen välille synny tunnekontaktiakaan, ja koko hoito tuntuu vain tekosyyltä saada hahmot puhumaan englantia kansainvälistä yleisöä varten.

Se on harmi, sillä sinänsä elokuvassa ei ole muuta vikaa kuin että se yrittää mahduttaa pariin tuntiin kaikki anekdootit kuuluisasta norjalaisesta. Lopulta se ei saa kunnolla kerrottua mistään niistä. Pål Sverre Hagen on suorastaan erinomainen sisäisten demoniensa ajamana, empatiakyvyttömänä miehenä. Hän välittää ilmeillään ja eleillään lähes käsin kosketeltavasti, kuinka hän määränpäähänsä saavuttuaan tuntee, ettei ole löytänyt etsimäänsä – mitä se sitten ikinä onkaan.