Antero Varovainen ja onnenkivi

Hyväntahtoisia tieteilijävampyyreja, erikoinen rytmitys ja katoava punainen lanka. Kyllä, tässä on lasten oma Morbius. (Ikäraja Sallittu)

13.10.2023 10:00
MAA VUOSI GENRE , , ENSI-ILTA 13.10.2023

Suomessa rakastetaan tehdä perhe-elokuvia. Joka vuosi teatterit täyttyvät saman kaavan mukaan tehdyillä teoksilla. Fiksut lapset, hupsut aikuiset, iloiset musiikit ja hassut käänteet ovat osa aikalailla jokaista kotimaista genren edustajaa, mutta mitäpä sitä toimivaa kaavaa rikkomaan. Rakenne on ollut tuttu jo ensimmäisestä Risto Räppääjästä lähtien, mutta Antero Varovainen ja onnenkivi päättää hieman maustaa sitä, kun tällä kertaa mukaan on sotkettu myös hieman fantasiaelementtejä.

Ohjaaja Arto Halosen (tunnettu esimerkiksi vähän aikaa sitten teattereissa pyörineestä Suomeen juurtuneet -dokumentista) Antero Varovainen ja onnenkivi kertoo nuoresta, vilkkaan mielikuvituksen omaavasta Juliuksesta (Emil Paloniemi), joka rakastaa tarinoita, sarjakuvia ja vampyyreja. Juliuksen rento asenne saa kuitenkin kolhun, kun hän ymmärtää vanhempiensa (Maria Ylipää ja Mikko Töyssy) aikovan erota. Julius ei tiedä mitä tehdä, mutta onnekseen hän tapaa Antero Varovaisen (Mikko Nousiainen), ystävällisen ja mansikkamehuun mieltyneen vampyyrin, jolla saattaa olla ratkaisu Juliuksen ongelmaan.

Antero on nimittäin tieteilijä, jonka varastoista löytyy ohje onnenkiveen, jonka omistaja saa itselleen lahjoista kauneimman eli onnellisuuden. Kaksikko alkaakin valmistamaan tätä mystistä kiveä. Voiko onnellisuutta kuitenkaan rakentaa? Ja jos voi, onnistuuko se, jos sitä rakentaa vain itselleen ja perheelleen?

Päällisin puolin kyseessä on siis juuri sitä, mitä genren perusteella saattaisi odottaa. Teos on alusta loppuun hyväntuulista viihdettä, jonka pariin koko perhe voi uppoutua puoleksitoista tunniksi ongelmitta. Vaikka hän vampyyri onkin, pelottavaksi ei Antero Varovaista voi kutsua eikä elokuva muutenkaan sisällä mitään kovin jännitäviä tai karmivia elementtejä. Elokuviin voi lähteä koko perheen voimin ilman pelkoa traumojen aiheuttamisesta.

Piinatuiksi elokuva jättää korkeintaan vanhemmat, joiden aivot altistuvat elokuvan aikana vaarallisen monelle hyväntuuliselle korvamadolle. Musikaalikohtaukset saattavat olla höpsöydessään herkimmille liikaa, mutta jos musikaaleille ja hupsuudelle ei ole allerginen, musiikki ja laulut ovat elokuvan ehdoton voimavara. Laulut ovat mukaansa tempaavia, ja niitä kuunnellessa aika kuluu nopeasti. Tanssikohtaukset ovat myös hauskasti toteutettuja ja koreografia toimii parhaimmillaan erinomaisesti. Laulut ovat myös tehokas tapa pitää lapsien ja toki myös vanhempien mielenkiinto yllä, kun tarina ei siihen ihan pysty. Siitä puheen ollen…

Tarinaltaan Antero Varovainen ja onnenkivi on sotku. Uskottavuusongelmilla, hupsuudella tai yksinkertaisilla hahmoilla ei tämän tyylisessä perhe-elokuvassa ole merkitystä ja jos on, se ei ainakaan ole negatiivinen. Antero ei kuitenkaan saa anteeksi poukkoilevaa rakennettaan. Elokuvaa ei ole rakennettu tarpeeksi tukevasti, vaan tarina tuntuu pursuilevan suuntaan jos toiseenkin aivan liikaa. Välillä keskitytään vanhempien riitelyyn, välillä Anteron ja Juliuksen väliseen ystävyyteen, välillä Juliuksen mielikuvitukseen ja sen aiheuttamiin ongelmiin. Kerran hypätään myös hämmentävästi Juliuksen isän näkökulmaan, mikä ei sinänsä lisää elokuvan tarinaan mitään, vaan ennemminkin vain venyttää kestoa. Tarinalinjoja ei myöskään olla rytmitetty loogisesti, eikä niiden sisältökään tunnu yhtenäiseltä kokonaisuudelta.

Valitettavasti myös musikaalikohtaukset tulevat tarinan tielle. Itsessään pirteät ja hauskat tanssahtelut useimmiten pysäyttävät tarinan ilmaantuessaan, mikä saa kokemuksen tuntumaan hyvin hajanaiselta. Hyvässä musikaalissa laulut kuljettavat tarinaa, eivät pysäytä sitä. Alusta loppuun etenevää yhtenäistä narratiivia on myös turha odottaa, vaan tarina onnenkiven rakentamisestakin tuntuu olevan ennemminkin kehys sekavalla säntäilylle kuin varsinainen jatkuvasti etenevä tarina. Rakenne ei simppelisti toimi, minkä vuoksi aikuiset ärsyyntyvät ja lapset tylsistyvät. Kukaan ei voita.

Lasten tylsistymiseen ei auta myöskään täysi jännitteen puute. Päähenkilön kohtalo ei missään kohtaa tunnu epävarmalta eikä hänen puolestaan pysty jännittämään. Elokuvassa ei ole varsinaista pahista tai antagonistia, joka Juliuksen ja Anteron pitäisi kohdata. Kummallakaan ei ole myöskään mitään kovin voimakasta hahmokehitystä, vaan kummallekin lätkäistään lopuksi pienet kaaret. Tämän takia elokuvasta puuttuu paino.

Jännitettä elokuvaan pitäisi tuoda Juliuksen vanhempien mahdollinen avioero, mutta isän ja äidin riidat eivät tunnu tarpeeksi aidoilta tai luontevilta, että niistä jaksaisi välittää. Vanhempien eroaminen olisi hyvä teema perhe-elokuvalle, mutta Antero Varovainen on nimensä mukaisesti hyvin varovainen aihetta käsitellessään, eikä lopulta onnistu sanomaan oikeastaan mitään eroamisesta tai siitä, millaisia tunteita pelko erosta lapsessa herättää. Tuntuu kuin elokuvan tekijät olisivat aliarvioineet lapset täysin ja menneet vain sieltä, mistä aita on matalin. Lapset ovat fiksuja. Jos elokuvassa ei ole panoksia, he tylsistyvät, vaikka ruudulla olisikin mansikkamehua juova vampyyri.

Lisäksi leikkaus välillä hieman hämmentää. Kuvat leikataan yhteen hieman töksähtelevästi, mikä pisti ainakin minun silmääni ikävällä tavalla. Leikkaus ja zoomaukset ovat paikoin häiritsevän hektisiä ja etenkin alkupuolella tuli olo, että katsoo ennemminkin YouTube-videota kuin elokuvaa. Onneksi leikkaus hieman rauhoittuu loppupuolella, eikä enää kiinnitä itseensä juurikaan huomiota.

Lopulta Antero Varovainen ja onnenkivi päätyy olemaan valitettavan vaisu perhe-elokuva. Se on liian tylsä, jotta se viihdyttäisi lapsia, se ei ole tarpeeksi hauska tai hyvin tehty, jotta se viihdyttäisi aikuisia ja mikä pahinta: se on liian mitäänsanomaton, jotta se puhuttelisi kumpaakaan. Jos etsii perheelle kivaa yhteistä tekemistä, Antero Varovainen ja onnenkivi ei ole huonoin valinta, mutta tuskinpa sitä kukaan muistaa parin päivän päästä.

Justus Elo

Antero Varovainen ja onnenkivi -elokuvan traileri

Lisää luettavaa