Batman v Superman: Dawn of Justice

GENRE , ENSI-ILTA 23.03.2016 TÄHDET

Vuonna 2013 ilmestynyt Man of Steel päättyi turruttavaan mätkeeseen, jossa Superman otti yhteen yhtä supervoimaisen pahiksen kanssa. Loputtomalta tuntuvassa taistelussa Superman ja Zod lensivät vuoronperään Metropolisin pilvenpiirtäjien läpi tuhoten niitä lämpökatseillaan. Itsetarkoituksellinen ja itseään toistava tuho onnistui jopa ärsyttämään isoa osaa yleisöstä.

Batman v Superman: Dawn of Justice -elokuvan tapahtumat sijoittuvat parin vuoden päähän Metropolisin tuhosta, ja se nähdään takaumassa uudessa näkökulmasta, joka katsojaa ilahduttaen antaa tarkoituksettomalta tuntuneelle ja venytetylle kohtaukselle vihdoinkin merkitystä. Hyvän ja pahan taistelussa nimittäin tuhoutuu myös Wayne-korporaation pilvenpiirtäjä, mikä tappaa monia työntekijöitä, joita yhtiön pomo Bruce Wayne on pitänyt ystävinään.

Bruce Waynehan on tunnetusti myös Batman, ja niinpa läheisessä Gotham Cityssa asustava oikeudenpuolustajamiljonääri valjastaa huikeat älylliset ja materiaaliset resurssinsa kehittääkseen aseen avaruudesta saapunutta superolentoa vastaan. Omasta kokemuksestaan hän vetää johtopäätöksen, että jos Superman pystyy tuhoamaan maailman, niin tulee myös tapahtumaan.

Hurjat kaksi ja puoli tuntia kestävä Batman v Superman: Dawn of Justice koostuu oikeastaan kolmesta eri elokuvasta. Niistä paras on ensimmäinen, jossa pohditaan supersankarien toiminnan motivaatiota, oikeutusta ja mandaatteja. Batmanin tehdessä salapoliisityötään tarinan pelurit ja vastakkaiset motivaatiot esitellään hiljalleen. Tosin etsivätyöhön käytetty vaiva hieman hymyilyttää jälkikäteen, kun sen paljastama tärkeä johtolanka olisi todennäköisesti selvinnyt yhdellä Google-haullakin.

Sinänsä Dawn of Justicen sisältämän ensimmäisen osaelokuvan lopetus on nerokas, kun tekijät katsovat Holly Hunterin saaneen tarpeeksi valkokangasaikaa senaattorina, joka järjestää kongressin kuulustelun Supermanin toimista. Onkin harmi, että se ei johda mihinkään, kun alkaa toinen osaelokuva, se Batman v Superman -osa. Siinä aikaisemmat teemat ja perustelut haihtuvat ilmaan osoittaen, kuinka keinotekoinen koko konsepti on: sankareilla ei oikeasti ole syytä tapella keskenään. Näin ollen sen on synnyttävä manipuloinnin lopputuloksena.

Kyseinen manipulointi tuhoaa lopullisesti Lex Luthorin hahmon, vaikka Jesse Eisenberg on jo aikaisemmin tehnyt parhaansa sekoittaakseen nerokkaan liikemiehen omaksi versiokseen Heath Ledgerin Jokerista. Toisaalta Luthor on elokuvan ainut hahmo, jonka näyttelijä saa hieman irrotella, ja ylilyönneistään huolimattakin Eisenbergin sätkyttelyt tuovat tummasävyiseen ja itsensä haudanvakavasti ottavaan lastenleffaan edes hieman kaivattua värikkyyttä.

Harmillisesti titaanien taisto jää lopulta hyvin ohueksi hutaisuksi, ja toisen osaelokuvan loppuun saattava käänne on sarjakuvapsykologiassaan jopa naurettavan tökerö. Kolmas elokuva onkin sitten uusinta Man of Steelin venytetystä tuholopusta, johon nyt osallistuu pari uutta osapuolta. Paljastavissa iltapuvuissa esiintynyt Gal Gadot saa nyt sonnustautua paljastavaan nahkahaarniskaan osoittaakseen feministisen voimansa. Vähän kuten Amy Adams aikaisemmin pohtiessaan löytämäänsä todistusaineistoa alasti kylvyssä.

Entistä naurettavammaksi tuhouusinnan tekee se, että vähän väliä joku töksäyttää väliin kommentteja tyyliin ”Onneksi alue on autio” ja ”Onneksi työntekijät ovat ehtineet lähteä”, jotta annettaisiin kuva, että edellisen elokuvan tuhoista olisi opittu jotain. Posliinikaupassa riehuva härkä on silti edelleen posliinikaupassa riehuva härkä, vaikka sen kaulaan ripustaisi rauhanmerkin.

Ennakkoluuloista huolimatta Ben Affleck on oikein hyvä yrmeänä Batmanina. Hän tosin muuttuu Frank Millerin Dark Knight -sarjakuvien vanhaksi ja kyyniseksi sankariksi vain viittaan pukeutuessaan. Bruce Wayne -siviiliminässä hän on nuori ja vetreä Hollywood-tähti. Edellisessä elokuvassa hieman hukassa ollut Henry Cavill on nyt löytänyt ikoniseen rooliinsa hieman enemmän tarvittavaa karismaa.

Paremman ohjaajan käsissä elokuvasta olisi saattanut tulla paljon parempi. Zack Snyderilla ei ole tyylitajua, joten hän tarvitsee vahvan visuaalisen tarinan elokuviensa taustalle. Millerin sarjakuvista sellaisia on aikaisemmin löytynyt, mutta Dark Knightin satiiri menee Snyderilta totaalisesti ohi. Onneksi hän saa loihdittua edes komeita kuvia, joita sarjakuvafanien on kiva bongailla. Yksittäisistä kuvista muodostuu samalla intensiteetillä tehtyjä poseerauskohtauksia, joista ei valitettavasti muodostu jouhevaa elokuvaa.

Snyderin tukena on ollut toinen fanipoika, käsikirjoittaja David Goyer, ja huolimatta muista tekijöistä he ovat luoneet valtavista aukoista kärsivän tarinan, joka aukeaa vain hahmojen taustat ja DC:n tulevaisuudensuunnitelmat tunteville muille fanipojille. Muille asioita joutuu selittämään aikaisemman tiedon perusteella. Tietävämpienkin katsojien on usein hankala hahmottaa, mitä pimeissä, huonosti leikatuissa toimintakohtauksissa tapahtuu – tai missä milloinkin edes ollaan.

Dawn of Justice on aavistuksen parempi superseikkailu kuin Man of Steel mutta silti pettymys.

 


Aiheeseen liittyvät elokuvat