Mielenkiintoista kyllä, kaikesta menestyksestään huolimatta Luca Guadagnino jakaa edelleen mielipiteitä alalla. Toisaalta se saattaa nimenomaan johtua hänen menestyksestään – olemme nähneet hänet jakamassa nimikirjoituksia Zürichissä kuin joku hänen elokuviensa tähti konsanaan. Hän on auteur mutta myös kaupallinen menestys, mikä ei ole kauhean yleinen yhdistelmä, ja hänen Call Me by Your Name -hittinsä jaksaa edelleen ihastuttaa ihmisiä.
Call Me by Your Namesta puheen ollen – Bones and All -tuotanto ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Armie Hammer -skandaalin jälkeen uutiset Guodagninon ja Timothée Chalamet’n kannibalismia käsittelevästä yhteistyöstä nousi kohuotsikoihin. Ja hyvästä syystä, ajoitus ei todellakaan ollut paras mahdollinen. Mutta enää sillä ei ole väliä, sillä Bones and All on ilmestys. Haikea, upea rakkaustarina, jossa yhdistyy Julman maan melankolia ja David Gordon Greenin cameo. Toista sellaista ei ole.
Se on myös uusi luku Guadagniniolle ohjaajana, sillä hän hieman häivyttää itseään. Enää ei ole jatkuvaa tarvetta levennellä, vaan tarina toimii veturina. Ehkä juuri siksi hänet palkittiin Venetsiassa parhaana ohjaajana, mikä selvästikin kosketti häntä. Ehkä hän on vakuuttunut siitä, että vähemmän on todellakin enemmän.
Sillä rehellisesti sanottuna tarina on hyvin yksinkertainen. Marenin (Taylor Russell) isä on hylännyt tyttärensä – ja kun ymmärrtää miksi, ihmettelee kuinka hän kesti niinkin kauan. Marenilla on salaisuus, joka on pakottanut heitä pysymään liikkeellä, usein yön pimeydessä ja kiireessä. Mutta selviää, että hän ei ole ainut. Hän ei ole ainut ”syöjä”.
Maren kohtaa vanhemman miehen, Sullyn (Mark Rylance), joka haluaisi ryhtyä hänen opettajakseen. Sitten nuori mies (Chalamet) haluaisi hänen rakastajakseen. Ja kunhan Maren pysyy liikkeellä, ehkä hän onnistuu karistamaan demoninsa kannoiltaan.
Yhdysvalloissa kuvattu Bones and All on klassinen tie-elokuva, joka muistuttaa, miksi niitä on tavattu tehdä. Guadagninon hahmot pakenevat, vaikka ei ole päämäärää – ei ainakaan heidän kaltaisilleen. Elokuvaa voi lukea monin eri tavoin: sen voi katsoa käsittelevän rotua, yhteiskuntaluokkaa, mielenterveyttä, mitä tahansa, mikä saa ihmiset tuntemaan itsensä eristetyiksi, syrjityiksi ja yksinäisiksi.
Se on silti erittäin helppoa katsottavaa kauniine kuvineen ja näyttelijöineen; jo vakiintuneiden näyttelijöiden keskellä Russell pitää hyvin pintansa. Tosin, kun Guadagnino esittelee kuvaan rumempia elementtejä, niitä riittää. Mutta voiko jokin oleellinen osa omaa luontoa olla vain ”rumaa”? Ehkä toisen olennon ahmiminen kokonaan, luineen kaikkineen, voi olla myös kaunista. Se on perverssiä, seksuaalista, epämiellyttävää. Se on hauskaa, kuten jo unohtunut vanha kauhuvideo, joka osoittautuu hellyyttäväksikin.
Huolimatta Chalamet’n huipussaan olevasta tähtivoimasta Bones and All on aivan liian outo tullakseen hyväksytyksi valtavirtaan. Siinä on verta, synkkyyttä ja Mark Rylance vetämässä yli valkoisissa alkkareissa. Mutta jopa ylilyödyt, aivoja raapivat hetket tuovat mieleen 1970-luvun elokuvia. Niitä, joissa kauneus ei ollut kaukana oudosta eikä onni kaukana väkivallasta.
Marta Bałaga