Naisella on lyhyet farkkushortsit. Hän puhuu miehelle autossa, ikkunanpieleen nojaten. Kameran kuvakulma on asetettu niin, että naisen takapuoli on etualalla. Esimerkki on Quentin Tarantinon elokuvasta Once Upon a Time in Hollywood (2019), mutta se voisi olla melkeinpä mistä vain viimeisten vuosikymmenten Hollywood-elokuvasta, sillä vastaavat kuvakulmat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus elokuvahistorian visuaalisessa kerronnassa.
Ansiokkaassa dokumentissaan Brainwashed: Sex-Camera-Power elokuvaohjaaja Nina Menkes purkaa elokuvien visuaalista kieltä teoreetikko Laura Mulveyn miehisen katseen käsitteen (the male gaze) kautta. Mulvey esitteli käsitteen jo vuonna 1975 kirjoittamassaan esseessä.
Menkes havainnollistaa lukuisin eri elokuvista poimituin esimerkein, että kuvakulmat, rajaus ja valotus vahvistavat miehisen katseen valtaa ja ylläpitävät elokuvateollisuuden vallan epätasapainoa. Nainen kuvataan usein objektina ja mies subjektina. Mies on toimija, kun taas nainen on katsomisen kohde. Naisvartaloa kuvataan elokuvissa usein rajattuna niin, että vain osa vartalosta on näkyvillä. Siinä missä naisia kuvataan lähikuvin, miehet kuvataan paidattominakin kauempaa ja kokokuvassa.
Yleisesti vähemmälle huomiolle jäänyt havainto on valaistuksen vaikutus katsomisen tapaan. Naiset kuvataan usein utuisessa 2D-valaistuksessa, joka peittää rypyt ja tekee naisesta haluttavan, unelmanomaisen objektin. Miehet taas kuvataan useammin kovemmassa 3D-valaistuksessa, jolloin rypyt ja kasvot kokonaisuutena saavat piirtyä esiin.
Menkesin havainnoissa ei sinänsä ole mitään kovin uutta. Kaikki dokumentissa kerrottu on jo yleisesti tiedossa, mutta miksi emme silti näe enemmän elokuvia, joissa näitä vakiintuneita käytäntöjä rikotaan? Miksi toiminnallisetkin naishahmot kuvataan niin usein yliseksualisoituina fantasiahahmoina?
Menkesin dokumentti on tarpeellinen muistutus siitä, että elokuvien visuaaliset kerronnan tavat ovat niin normalisoituneita, että sekä mies- että naisohjaajat suosivat niitä edelleen. Niiden visuaalinen kieli on niin vakiintunutta, että katsojat eivät osaa sitä kyseenalaistaa. Ja juuri siitä syystä Menkesin esiin piirtämät visuaaliset käytännöt, joita elokuvissa edelleen enimmäkseen nähdään, ovat ongelmallisia. Vallan epätasapainoa ylläpitäviä konventioita tulisi paitsi purkaa, myös muuttaa.
Dokumenttiin on haastateltu elokuvateoreetikkoja ja naisohjaajia. Haastattelut on rytmitetty Menkesin yleisölle pitämän esitelmän ympärille, mikä tekee dokumentista hieman turhan luentomaisen.
Susanna Bono