Parikymppinen yliopisto-opiskelija Oliver (Armie Hammer) saapuu vuoden 1983 Pohjois-Italiaan auttamaan klassisen antiikin professoria (Michael Stuhlbarg) tämän tutkimuksissa. Hyväkroppaisen blondin saapuminen saa kunniallisen majapaikan pian kuhisemaan. Etenkin, kun professorin teini-ikäinen poika Elio (Timothée Chalamet) alkaa ymmärtää, etteivät hänen tunteensa komeaa muukalaista kohtaan ole vain alku-ujoutta tai edes ystävällistä uteliaisuutta.
Palermossa syntynyt ohjaaja Luca Guadagnino on parhaimmillaan, kun hän Frendien Phoebea lainataksemme kertoo ”lihan himoista” Halu ja intohimo ajoivat hänen läpimurtoaan Rakkautta italialaisittain, vuoden 2015 A Bigger Splashia ja nyt Call Me by Your Namea, joka tuntuu sopivalta lopetukselta yllättävälle trilogialle. Eikä vain halu. Voi hyvin unohtaa Harveyn jälkeen ja juuri ennen Keviniä alkaneen kohun – päähenkilö voi olla nuori, mutta elokuva ei kerro seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Paremmin kuvailevan sanan puutteessa voi sanoa sen kertovan rakkaudesta.
Jos se kuulostaa siirappiselta, olkoon. Ensirakkaus, jollaisesta nyt on kyse, ansaitsee kaiken mahdollisen siirapin. Silti Guadagnino, joka ei ole maailman hienovaraisin elokuvantekijä, on nyt astunut askeleen taaksepäin. Kyseessä on epäilemättä hänen hienostunein elokuvansa tähän mennessä.
Ehkä hän on viimein ymmärtänyt, että kun materiaali on hyvää, se puhuu omasta puolestaan. André Acimanin kirjaan perustuva elokuva ei tarvitse Ralph Fiennesiä revittelemässä The Stonesien tahtiin tai Tilda Swintonia menettämässä kontrollia katkaravun vuoksi. Ehkä kyseessä on veteraani James Ivoryn (Hotelli Firenzessä) myötävaikutus, joka on saanut hänet suorastaan brittiläisen pidättyväiseksi. Oli miten oli, Guodagnino tarjoilee vihdoinkin paljon muuta kuin vain sisällyksetöntä tyyliä. Intohimoa ei silti puutu.
On hassua ajatella, että mikään ei edes ison budjetin The Lone Ranger tai The Man from U.N.C.L.E eivät ole tehneet yhtä paljon Armie Hammerin uralle kuin tämä pieni elokuva. Kieltämättä lahjakkaan Hollywood-komistuksen olisi pitänyt breikata jo kauan sitten. Jopa niin kauan, että hänen tilanteestaan on kirjoitettu artikkeleita kuten Buzzfeedin lähiaikojen 10 Long Years of Trying to Make Armie Hammer Happen. Jos aikaisemmin jotain on jäänyt puuttumaan, niin nyt hän ei vain murtaudu esiin, hän räjäyttää tiensä pinnalle.
Syy tuntuu yksinkertaiselta: kukaan ei aikaisemmin ole kuvannut häntä näin. Guadagnino tekee hänestä modernin Alain Delonin – kuten ranskalaiskollegansa vuonna 1969 hän nousee altaasta ja siinä se: tähti on syttynyt. Vaikka suoranaista alastomuutta ei juuri ole tarjolla – mitä jopa Ivory itse valitteli – maailma, johon hän saapuu ei juuri välitä pidättäytymisestäkään.
Sekoitus italialaista antipastia ja olemattomia shortseja on kuin uusinta Bernardo Bertoluccin höyryävästä Koskemattomasta kauneudesta. Ei ihme, että Guadagnino pitää häntä ”henkisenä isänään”. On hauskaa, kun kaikki korostavat älyllisyyttä, soittavat pianoa ja kääntävät päivällisen päätteeksi saksalaista runoutta, mutta kun tullaan todella tärkeisiin asioihin, kroppa sanelee ehdot.
Loppupuolella Guadagnino kompastelee, myönnettäköön, mutta päättää silti elokuvansa niin kypsällä tavalla kuin on mahdollista. Välillä hän muistuttaa, että ollaan valkoisten sukkien ja Psychedelic Fursin 1980-luvulla, mutta silti kyseessä on ajaton tarina, joka olisi voinut tapahtua eilen tai tulevaisuudessa, koska elämässä muuttuu paljon samalla kun mikään ei muutu. Nuoret ovat aina tyhmiä ja holtittomia, sukeltavat pää edellä varovaisen kahlaamisen sijaan, mutta onnistuvat silti tekemään jotain oikein. Olisipa taas kesä!