Central Intelligence

GENRE , ENSI-ILTA 01.07.2016 TÄHDET

Kikkelivitsejä! Pieruvitsejä! Lounaskeskustelun aikana selitetty juoni! Missä Eddie Murphy on, kun häntä tarvittaisiin – vain hänen karismansa voisi pelastaa tällaisen tuhoontuomitun kamukomediayritelmän. “Älkää vaipuko epätoivoon”, neuvoi paavi Johannes Paavali II. Helppohan hänen on puhua, hänen ei ole tarvinnut katsoa läpi Kevin Hartin elokuvaa.

Joillekin elämän huippukohta osuu kouluaikoihin – Calvin Joyner (Kevin Hart) tietää sen liiankin hyvin. Koulussa huippusuosittu ja todennäköisimmäksi menestyjäksi nimetty mies on jämähtänyt mihinkään johtamattomaan työhön, jossa jopa hänen entinen assistenttinsa ohittaa hänet ylennyksissä. Mutta kun Calvin tapaa ylipainoisesta ja koulukiusatusta pojasta yksisarvisista pitäväksi agentiksi muuttuneen Robbie Weirdichtin alias Bob Stonen (Dwayne Johnson), asiat voivat vain piristyä. Juuri sopivasta luokkakokouksen alla.

Sekaannuksien välttämiseksi todettakoon: ei jokaisen elokuvan tarvitse olla elämää mullistava kokemus. Hitsi – ei sen tarvitse olla edes kovin hyvä. Mutta kun elokuvaa kuvaillaan ”toimintakomediaksi”, sen pitäisi olla hauska. Central Intelligence ei ole hauska. Vielä pahempaa; sen nähtyään on ymmärrettävää kuvitella, ettei maailmassa ole enää hauskuutta, ainoastaan Brexit ja Joachim Löwin rapsuta-ja-haistele-hetkiä. Mutta mitä voi odottaa elokuvalta, joka alkaa The Rockin tanssiessa läskipuvussa. Alasti.

Central Intelligencen epäonnistumisen juuret löytyvät jo Chris Rockin Oscar-avauksesta. ”Aioin jo luovuttaa. Ihan tosissani. Mutta tajusin, ettei Oscareita peruta, vaikka lähtisinkin lätkimään. Enkä enää halua menettää yhtään duunia Kevin Hartille”, koomikko sanoi. ”Kev tekee elokuvia nopeasti. Joka kuukausi. Pornotähdetkään eivät tee elokuvia niin nopeasti!” Totta, Hartin tuotteliaisuus on ihmetyksen aihe. Moinen vauhti huomioiden ei ole ihme, jos Camera Sutran kaltaiset alan tuotokset tuntuvat mestariteokset hänen uusimpaansa verrattuna. Siinä ihmiset sentään ottavat aikaa vaaka-asennossa lekotteluun.

Kevin Jamesin afroamerikkalaisena versiona Hart on ilmiö – keskinkertainen näyttelijä, josta yhtäkkiä tuli aito leffatähti. Käytännössä sille ei ole selitystä, sillä vaikka se kuulostaa söpöltä, Hart ei ole mini-Denzel. DeVitona Dwayne Johnsonin räikeästi ylinäyttelemälle Schwarzeneggerille hän puhkuu, puhaltaa ja tappelee pahiksia vastaan banaanilla heitellen vuorosanoja kuten: ”Mustat eivät käy terapiassa – me käymme parturissa”. Ja joidenkin mielestä Joe Pesci on ollut ärsyttävä…

Juoni saisi pysäköidä invalidipaikalle, joten ilmeisesti Rawson Marshall Thurberin esikoishitti Boltsit pelissä – Dodgeball oli sittenkin Ben Stillerin ohjaama. Käsikirjoituksesta ei kannata edes puhua. Harvinaisen sekavan, Woody Allenin Sota ja rakkaus eli älkää ampuko Napoleonia -elokuvan Don Franchiscon sisko -keskustelun mieleen tuovan sanailun jälkeen yksi hahmoista sanoo: ”Olen mesimäyrä, joka ei välitä paskaakaan”. Emmepä pahemmin mekään.

 


Aiheeseen liittyvät elokuvat