Dan Brownin Da Vinci -koodi (2003) ei ole kaikkein rikkain romaani kielenkäytöltään, mutta populistisen jännitysviihteen edustajana se on valioyksilö. Kuten niin moni jaksaa huomauttaa, Brown ei ehkä ole hyvä kirjoittaja, mutta fiksu kertoja, joka ymmärtää tarkalleen mitä suuri yleisö janoaa lukukokemukseltaan: salaisuuksia ja cliffhangereita.
Pariisissa vieraileva uskonnollisen symboliikan professori Robert Langdon kutsutaan poliisin pyynnöstä maailman kuuluisimpaan museoon Louvreen, jonka kuraattori Jacques Saunière on murhattu ja ruumis löydetty paikan päältä. Viimeisinä hetkinään Saunière jätti Louvreen salaperäisen viestin, jota Langdon ryhtyy selvittämään yhdessä kryptologi Sophie Neveun kanssa. Viesti johdattaa Langdonin ja Neveun salaseuroja, symboleita ja uskonnollista fanatismia tulvivan, ikivanhan salaisuuden jäljille.
Oli vain ajan kysymys koska maailmansuosioon noussut teos kääntyisi elokuvaksi. Puikkoihin tarttunut ohjaaja-tuottaja -parivaljakko Ron Howard ja Brian Grazer (Kaunis mieli, Cinderella Man) ovat siirtäneet Brownin teoksen filmille ilman persoonallisuutta ja kylmän mielikuvituksettomasti. Akiva Goldsmanin (Batman & Robin) käsikirjoitus on kuin bulimiaa sairastava referaatti, joka on hotkinut sisäänsä kaiken mahdollisen Brownin viisisataasivuisesta järkäleestä ja oksentaa nyt kameralle sen mitä pystyy.
Lopputulos on tönkkö ja puiseva, ilman omaa ääntä kulkeva patsastelu, jossa kaiken huipuksi hyvät näyttelijät tekevät uriensa keskinkertaisimmat suoritukset. Tom Hanks Langdonina ja Audrey Tautou Neveuna ovat haukotuttavan tylsiä, eikä elokuvan jälkeen jaksa edes muistaa nähneensä siinä Jean Renoa (Bezu Fache) tai Alfred Molinaa (piispa Aringarosa). Vain Graal-asiantuntija Sir Leigh Teabingiä ja psykomunkki Silasia esittävät Ian McKellen ja Paul Bettany suoriutuvat tehtävästään kunnialla.