”He, jotka jäävät eloon, ajattelevat kuolleita.”
”Mitä voimme tehdä? Meidän täytyy jatkaa elämäämme.”
Cannesin elokuvajuhlilla ilmiöksi noussut Drive My Car palkittiin muun muassa parhaasta käsikirjoituksesta. Elokuva perustuu japanilaisen suosikkikirjailija Haruki Murakamin samannimiseen novelliin, joka on ilmestynyt Suomessakin novellikokoelmassa Miehiä ilman naisia (Tammi, 2016). Vain 45-sivuinen novelli ei ole hääppöinen, mutta se onkin toiminut lähinnä vain rakennuspalikoita tarjonneena innoituksena.
Novellin lukemisen jälkeen täytyy nostaa hattua elokuvan ohjanneelle Ryûsuke Hamaguchille ja käsikirjoituspartneri Takamasa Oelle, jotka ovat luoneet lihaa tarinan luiden ympärille. Elokuvana Drive My Car on täysin oma teoksensa. Päähenkilön persoonaa on muutettu ratkaisevasti kuten monia muitakin yksityiskohtia.
Elokuvassa Yusuke Kafuku on viileä ja arvonsa tunteva näyttelijä ja teatteriohjaaja. Hän rakastaa käsikirjoittajavaimoaan Otoa, vaikka tietää tämän pettävän häntä säännöllisesti samoissa projekteissa olevien näyttelijöiden kanssa. Kafuku valmistelee uutta näytelmää, kunnes elämässä tapahtuu suuri muutos.
Kaksi vuotta myöhemmin Kafuku ohjaa parin vuoden takaisen näytelmänsä uudelleen Hiroshiman teatterifestivaalille. Teatterin määräyksestä hän ei saa itse ajaa omaa rakasta Saabiaan työmatkoilla, joten vastentahtoiselle Kafukulle palkataan autonkuljettaja. Nuori, introvertti nainen Misaki Watari on erinomainen kuski, joten Kafuku tottuu nopeasti kuljetettavana olemiseen.
Näytelmän päärooliin Kafuku valitsee nuoren, kohua aiheuttaneen miesnäyttelijän, jonka kanssa ohjaajan vaimo petti häntä. Kaksi vuotta aikaisemmin Kafuku itse näytteli saman roolin, mikä nostaa esiin pohdintoja identiteeteistä.
Drive My Carin alussa Kafuku näyttelee Samuel Beckettin klassikossa Huomenna hän tulee. Näytelmän päähenkilöt odottavat mystistä Godota, jonka saapuessa kaikki muuttuisi paremmaksi. Godot ei kuitenkaan koskaan saavu. Näytelmän on tulkittu kertovan pysähtyneisyydestä, odotuksesta ja muutoksesta. Kafuku itse mahdollisesti kokee polkevansa paikallaan. Hän pelkää menettävänsä vaimonsa ja haluaa kaiken pysyvän ennallaan, vaikka tarkemmin ajatellen hän onkin oman elämänsä vanki.
Kafukun punainen auto, Saab 900, symboloi vapautta. Hänelle diagnosoidaan kuitenkin pian silmänpainetauti, joka hämärtää näkökenttää. Vapaus on uhattuna. Kun häneltä myöhemmin estettiin autolla ajaminen, hänet samalla saarrettiin muiden armoille.
Näytelmä, jota Kafuku valmisteli Beckettin jälkeen ja nyt kaksi vuotta myöhemmin, on Anton Tsehovin Vanja-eno. Näytelmässä Vanja kärsii masennuksesta, eikä pidä elämää mieluisana. Vanja ajattelee, että elämä on mennyt hukkaan, se ei ole ollut sellaista kuin olisi pitänyt.
Kafuku on Vanja, vaikka yrittää taistella sitä vastaan. Häntäkin kalvaa tyhjyys. Kafuku pyrkii pitämään kontrollin omissa hyppysissään, onhan hän ohjaaja, mutta sattuma tai kohtalo ei anna kenenkään tehdä päätöksiä. Elämässä voi pyrkiä varmuuteen, vaikka elämme alituisessa epävarmuudessa.
Myös suhdekiemurat kulkevat Vanja-enossa arvaamattomasti: rakkaus muuttuu kaikilla kaipuuksi, koska kaikki tuntuvat rakastuvan ihmiseen, jolta ei saa vastarakkautta. Kysymys rakkaudesta kalvaa Kafukua: jos vaimo rakasti häntä, miksi hän tarvitsi muita miehiä?
Autonkuljettaja Watarilla on omat salaisuutensa, ja yllättävää kyllä he löytävät yhteisen sävelen. Molemmat ovat kärsineet, vaikka päältä päin sitä ei näe. Omaa kohtaloaan tai menneisyyttään ei myöskään pääse karkuun, vaikka kieltäisi sen ja ajaisi tuhansia kilometrejä. Muutoksille he eivät voi mitään.
Kafuku pyrkii valikoimaan ja pitämään tiettyjä palasia menneisyydestä itsellään. Hän kuuntelee vanhaa repliikkien harjoituskasettia uudelleen ja uudelleen, vaikka osaakin sen ulkoa. Toisto on elementti, joka jatkuu läpi elokuvan. Kafuku ja Watari pyrkivät molemmat pitämään elämänsä järjestyksessä arjen avulla. Esimerkiksi Saab 900 on vanha mutta kestävä auto: Kafuku sanoo, että sitä on vaikea ajaa, kunnes sen oppii tuntemaan.
Hamaguchin ohjaus on kypsä ja arvoituksellinen. Se osoittaa, että vaikka luulisimme oman elämämme olevan vakaalla ja ehkä jopa juurtuneella pohjalla, kaikki voi vielä alkaa alusta. Ehkä elämä ennen keski-ikää onkin vain prologia, aikaa ennen todellisen elämän alkua. Ajatus on yksinkertaisimmillaan se, ettei koskaan ole liian myöhäistä kääntää sivua.
Elokuvaa jää pohtimaan, koska siinä tuntuu olevan niin monia teemoja, joihin voisi tarttua. Drive My Cariin on sekoitettu myös toista Murakamin novellia samasta kokoelmasta mutta lisätty myös kirjailijalle ominaisia silmäniskuja, kuten vinyylilevyt, klassinen musiikki ja jazz sekä tietysti viski.
Drive My Car on mestariteos, jossa ei ole yhtään tyhjäkäyntiä kolmen tunnin keston aikana. Kyseessä on vähäeleinen mutta koskettava ja hellä draama, joka nostaa Hamaguchin aikamme kiinnostavimpien ohjaajien joukkoon.
Jesse Raatikainen