Huhtikuussa 96 vuotta täyttänyt kuningatar Elisabet II on pisimpään Isoa-Britanniaa hallinnut monarkki. Tänä vuonna Elisabetin valtakautta on kestänyt ennätykselliset 70 vuotta. Oli kuninkaallisista mitä mieltä tahansa, saavutusta ei voi kun kunnioittaa. Kuninkaalliset kun eivät saavuta eläkeikää – mikä luultavasti on pian yhdistävä tekijä meihin tavallisiin kansalaisiin verrattuna.
Ohjaaja Roger Michell (1956–2021) loi uransa kepeiden draamakomedioiden parissa mutta teki nelisen vuotta sitten sydämellisen dokumentin Nothing Like a Dame, joka koostui neljän näyttelijälegendan keskusteluista. Elizabeth jäi Michellin viimeiseksi elokuvaksi, mutta valitettavasti se ei tuo kunniaa ohjaajan mittavalle uralle.
Kuninkaalliset ovat hankalia aiheita dokumenteille, koska julkikuva on tarkoin varjeltu ja yksityiselämä vielä varjellumpaa. Elizabeth koostuu erilaisista videopätkistä kohteensa koko elämän varrelta, mutta lopputulos ei ole koherentti tai mielenkiintoinen. Tunnelmaa kevennetään paikoin meemeiksi nousseilla videoilla, mikä tietysti on hauska kontrasti historiallisiin news reel -pätkiin, mutta dokumentti on kuin sillisalaatti.
Se on rytmitetty löyhillä otsikoilla, joiden alle samantyyliset videopätkät on aseteltu. On merenkäyntiä, hevosia, kättelyitä, juhlallisuuksia ja niin edelleen. Dokumentti alkaa puuduttaa jo puolen tunnin jälkeen, koska se vain junnaa paikallaan.
Parasta antia ovat kaikki ne väläykset, jossa katsoja saa vihiä kuningattaren kuivasta huumorintajusta tai yksityisestä puolesta, mutta ne pätkät jäävät vain pariin vilaukseen. Kiinnostavaa on nähdä myös, kuinka hovi järjestää eri tilaisuuksia, mutta eipä niihinkään turhan pitkäksi aikaa jäädä roikkumaan.
Lopputulos saa miettimään, onko Michell edes osallistunut elokuvan tekoon, ja jos on, niin kuinka. Elokuvalla on oma leikkaaja, Joanna Crickmay, joka on myös leikannut Nothing Like a Damen, joten jäikö Michellille vain videoiden valinta? Tai löyhien alaotsikoiden keksiminen valitsemilleen videoille? Elizabeth on vain videoiden diaesitys, ei dokumenttielokuva.
Musiikkina on pääasiassa moderneja pophittejä, vaikka esimeriksi cover-versio David Bowien Heroesista tuntuu pateettiselta, vaikka sillä on varmaan haettu enemmän aistikkuutta.
Historialliset tapahtumat ovat vain videoiden taustaa, eikä niitä selitetä yhtään. Katsojan täytyy tietää, mihin lähihistorian tapahtumiin tietyt pätkät viittaavat, jos haluaa pysyä perillä kontekstista. Tietysti valtaosa tämänkin dokumentin yleisöstä on varmasti nähnyt vaikka The Crownin, joten ehkä se auttaa asiaa.
Jesse Raatikainen