Eo on hyvin kiltti ja utelias aasi, joka esiintyy puolalaisessa sirkuksessa yhdessä kanssatähteään kunnioittavan Kasandran (Sandra Drzymalska) kanssa. Toisin kuin sanonta sanoo, aasit eivät ole tyhmiä kuin aasi, vaan älykkäitä mutta väheksyttyjä eläimiä. Mutta, kuten jo historia on sen osoittanut, sirkuksessa eivät kaikki eläimiä mitenkään arvosta. Eo joutuu eräänä päivänä romunvientimatkalle, jonka aikana se karkaa.
Eo päätyy alkuun vuoristoon hevostilalle, jossa elo on periaatteessa mukiinmenevää. Mutta kun Kasandra onnistuu löytämään Eon ja tuo tälle syntymäpäivälahjaksi porkkanamuffinsin, aasi karkaa aitauksestaan haluten seurata ystäväänsä. Matkallaan se eksyy päätyen aamulla läheiseen pikkukaupunkiin, ja siitä yhä muihin seikkailuihin Puolan ja jopa Italian maaseudulla.
Eläimiä on totuttu näkemään pääosassa lähinnä luontodokumenteissa mutta ei juurikaan draamaelokuvissa, vaikka niitä runsaasti muuten käytetään. Poikkeuksia ovat muun muassa unkarilainen Valkoinen jumala (2014) ja yhdysvaltalaisen Richard Bachin pienoisromaaniin perustuvat Lokki Joonatan (1973), Steven Spielbergin ohjaama Sotahevonen sekä Lassie– ja Uljas Musta -filmatisoinnit. Voisi sanoa, että oli jo aikakin nostaa aasi keskiöön.
Eota esittää jopa kuusi eri aasia, mutta ehkä vain tarkkasilmäisin osaa erottaa ne toisistaan. Eosta on saatu aikaiseksi tunteva ja rakkautta kaipaava sielukas elävä olento. Etenkin lähikuvat ovat vetoavia, ja katsoja pidättää koko elokuvan ajan hengitystään alati pahaa peläten. Luultavasti juuri siksi elokuvan ikäraja on yllättävän korkea, sillä lapsille tämä tarina saattaa aiheuttaa jopa ahdistusta.
EO on niittänyt mainetta ja kunniaa maailmalla, eikä vähiten viime vuonna Cannesin elokuvajuhlilla, missä se voitti muun muassa tuomariston erikoispalkinnon. Aasi ja elokuva ovat kaikki kannuksensa ansainneet, sillä onhan tarina koskettava. Mutta elokuvana EO jää tarinaltaan turhan epäyhtenäiseksi eikä onnistu täysin kovertamaan sieluun aasin mentävää aukkoa. Niin surumielisen nautittava kuin se onkin. Sellaisenaankin elokuva on siis katsomisen arvoinen.
Hannu Liekso