Yllättävän väkivaltainen leluelokuva ei kovasti nostata toimintafanien kobria, mutta saa sentään sarjan alkuun.
Leluihin perustuvasta sotaelokuvasta voisi löytää vaikka kuinka moraalista tutkiskeltavaa. G.I. Joessa monikansalliset (mutta amerikkalaisten johtamat) iskuryhmät tappelevat ympäri maailmaa ja viis veisaavat sivullisista sekä paikallisesta maastosta. Mutta protesti kannattanee unohtaa, sillä kyseessä on selkeää aivot narikkaan -viihdettä. Sitä ei ehkä olekaan suunnattu leluja kinuaville penskoille vaan ennemmin toiminnannälkäisille teineille sekä aikuisille, jotka kaiholla muistavat lapsuuden taistelulelut ja lauantaiaamun piirretyt.
Siihen nähden G.I. Joe ottaa itsensä hieman turhan vakavasti. Tai oikeastaan ei edes tarpeeksi vakavasti, koska jos meno olisi yhtään ryppyotsaisempaa, olisi sillä jo tahatonta viihdearvoa. Nyt jäljelle jää vain paikoin viihdyttävä pläjäys, jossa jokainen repliikki on jonkin sortin klisee. Lisäksi elokuva on varsin väkivaltainen lapsille. Hahmoja mm. lävistetään, kärvennetään, mädätetään ja ammutaan silmään. Jopa 10-vuotiaiden kung fu -kohtaus on raaka kuolemanottelu.
Juonikuviot ja hahmojen väliset suhteet sentään onneksi on pidetty mahdollisimman lapsellisina, samoin kuin myös erilaisten aseiden, kulkuvälineiden ja hahmojen ulkonäkö. Elokuvan toimintakohtauksia vaivaa kuitenkin lajityypin nykypäivän perusongelma – liian nopea leikkaus. Kun hahmoja on paljon, on paikoin vaikea saada selvää, kuka ampui ketä ja ken löi barbia. Joskus sitä vain haluaisi hidastaa elokuvaa ja oikeasti ihailla hienoja leluja.
Lelumainoksena elokuva on siis välttävä. Juoneltaan elokuva taas on jälleen yksi elokuvasarjan starttiosa, jossa käydään läpi oikeastaan vain johdatus jatko-osaan. Mukana on pari hauskaakin toimintakohtausta sekä kiinnostava pahiskaarti, joka käyttää nanoteknologiaa terrori-iskujen tekemiseen. Darth Vaderin tyyppinen pomo (Joseph Gordon-Levitt) noussee vasta jatko-osassa nimen mukaisesti maailmanmahdiksi.