Glass

GENRE ENSI-ILTA 18.01.2019 TÄHDET

Glass on puuduttavaa, haperoa höttöä, jonka toteutus murenee odotusten ja riittämättömyyden alle.

Vuosi 2000, auteur M. Night Shyamalan on maineensa kukkuloilla. Kuudennen aistin jälkeen odotukset ovat korkealla ja ne lunastettiin oikein hyvällä, erilaisella supersankarielokuvalla Unbreakable – särkymätön. Moni piti myös parin vuoden takaisesta Splitistä. Yhdessä nämä elokuvat luovat maailman, jolle selkeästi toivotaan tuulta siipien alle.

Glass alkaa sillä, kun kymmenien persoonien mies Kevin Wendell Crumb (James McAvoy) on kidnapannut nuoria naisia. Oikeuden omiin käsiinsä ottanut David Dunn (Bruce Willis) on ”Vartija”, joka käyttää yliluonnollisia kykyjään etsiäkseen sorretut ympäri kaupunkia ja pelastaakseen heidät.

Virkavalta saa Crumbin ja Dunnin kuitenkin kiinni ja heidät passitetaan psykiatriseen sairaalaan. Sairaalassa heitä hoitaa ja tutkii tohtori Ellie Staple (Sarah Paulson), jonka tarkoituksena on saada heidät luopumaan supersankariharhoistaan.

Pöhinä Glassin ympärillä on ollut valtaisaa. Elokuva osoittaa sen kuitenkin tarpeettomaksi, sillä kyseessä on lopulta vain karsea fanifiktio X-Menistä. Shyamalanin teennäinen, paikoin jopa imelä käsikirjoitus ei omaa tarinan vaatimaa älykkyyttä ja omaperäisyyttä, vaan sortuu alinomaan helppoihin ja itsestäänselviin ratkaisuihin, jotka vielä lopulta väännetään katsojalle rautalangasta, mikäli joltakulta sattuu menemään jotain ohi.

Taustalla on idea, että kaikki meistä ovat erityisiä ja jokainen nyhverö voi olla supersankari. Vai voiko? Onko supersankareita sittenkään olemassa? Sinänsä hyvä idea, joka kompastuu erittäin kömpelöön toteutukseen. Shyamalan yrittää tuoda supersankarit meidän oikeaan, realistiseen maailmaamme, vähän kuten Christopher Nolan toi myös Batmanin hieman lähemmäksi realismia.

Lopulta Glass on kuitenkin vain palikkaversio Stan Leen luomasta mutanttitodellisuudesta, jossa erilaisuus on voimavara. Yksinkertainen ajatus, jonka voi helposti näköjään pilata. Elokuvassa myös rakkaus on kovaa valuuttaa, sillä välittäminen tietysti on valuutoista tärkein. Muistakaa se, lapset!

Shyamalanin rahkeet eivät riittäneet monitasoiseen ja kekseliääseen, ajatuksia herättävään ja innostavaan elokuvaan, jollaiseksi Glass todennäköisesti tarkoitettiin. Mukana kulkeva sarjakuva-ajatus oli sinänsä ihan kiva, mutta muuttui lopussa melkeinpä yksinomaan koomiseksi elementiksi palasina maassa henkeään haukkovan Samuel L. Jacksonin suussa.

Glass on myös lupaus siitä, että Willis on Willis, Jackson on Jackson ja McAvoy on loistava. Oikeastaan melkein kaikki muut elokuvan näyttelijät ovat rooleissaan kehnoja. Siihen päälle vielä epäuskottavat, suorastaan ärsyttäväksi kirjoitetut hahmot, sekä itseään toistava käsikirjoitus, niin paljon ei jää jäljelle.