Hardcore

/ GENRE ENSI-ILTA 08.04.2016 TÄHDET

Ilya Naishuller jätti viimein jäähyväiset venäläiselle indie rock -skenelle ja todisti, että elokuvakin voi kärsiä diagnosoimattomasta ADHD:stä. Hänen väkivaltaisessa esikoiselokuvassaan on enemmän energiaa kuin Red Bullia litkineessä Chev Cheliosissa. Ystävän neuvo: popcornin sijaan teatteriin kanattaa ottaa matkapahoinvointitabletteja – tai paperipussi.

Henry on menettänyt muistinsa, hän ei tiedä kuka hän on tai mitä hänelle on tapahtunut. Joku Estelle-niminen nainen (Haley Bennett) väittää, että he ovat naimisissa, samalla sujuvasti mekaanisia raajoja Henryn runneltuun ruumiiseen kiinnittäen. Ja hyvä niin, sillä nopeammin kuin Henry ehtii sanoa… yhtään mitään, sillä kukaan ei ole vielä kytkenyt hänen äänipiiriään, Henryn on kohdattava telekineettisiä voimia hallitseva pottuuntunut albiino (Danila Kozlovsky) ja tämän kyborgisupersotilaiden armeija. Siinä sivussa hänen on opittava hallitsemaan omia uusia kykyjään. Tältä Simon Phoenixista on täytynyt tuntua, kun hänet sulatettiin Demolition Manissa.

Naishuller herätti Hollywoodin huomion dynaamisilla musiikkivideoilla, joita hän teki Moskovassa bändilleen Biting Elbows. Halvoilla, nerokkaasti kypärään kiinnitetyillä GoPro-kameroilla kuvattuina ne mahdollistivat katsojan kokea asioita ensimmäisen persoonan näkökulmasta. Hardcore toistaa saman tempun. Vaikka tällä kertaa muusikolla on apunaan vaikutusvaltainen tukija – Night Watch -ohjaaja Timur Bekmambetov – hänen ensimmäinen pitkäelokuvansa on tosiasiassa vain pitempi (ja kalliimpi) versio siitä, mitä hän on tehnyt jo aikaisemmin. Siltikin, sitä on yhtä helppo katsoa kuin Derek-vompattia.

Mitä vähemmän juonesta kertoo, sen parempi, sillä huolimatta silmänräpäyksen mittaisista viitteistä vuoden 1947 Nainen järvessä -elokuvalle tarina ei pysy toiminnan tahdissa ja suurin piirtein puolivälissä lakkaa itsensä uuvutettuaan edes yrittämästä. Kuten ensimmäisessä kunnon vastineessa fps-pelille kuuluukin, Henry loikkii tasolta toiselle, kerää aseita ja ainoan liittolaisensa (sekoboltsi-moodissa oleva Sharlto Copley esittämässä useampaa roolia kuin Alec Guinness elokuvassa Kruunupäitä ja hyviä sydämiä) avulla etsii kidnapattua Estelleä. Naishullerin elokuvalta on turha odottaa logiikkaa, hienovaraisuutta tai poliittista korrektiutta – se saa Total Recallin vaikuttamaan feministiseltä manifestilta. Sillä oikeasti: oli meno kuinka kiivasta tahansa, vihollista ei saa heitellä prostituoiduilla.

”Ensin the tekivät hänestä vaarallisen. Nyt he tekivät hänestä vihaisen”, toteaa elokuvan mainoslause. Tarpeeksi vihaisen käymään venäläisen valkoisen roskaväen kimppuun puistossa ja iskemään tuulilasinpyyhkimen jonkun silmän läpi, voimme tarkentaa. Naishuller ei selvästikään aseta itselleen rajoja: parkourista räjähtävien päiden kautta Queenin Don’t Stop Me Now -kappaleen parhaaseen käyttöön sen jälkeen, kun Nick Frost hakkasi zombia biljardisauvalla. On vaikea kuvalla mitä elokuvasta ei löydy. Ja hyvä niin, sillä elokuva rullaa kuin Viagraa vetänyt Duracell-pupu, ja kun ensimmäiset väsähtämisen merkit alkavat olla ilmassa, peliin heitetään äärimmäinen adrenaliinipiikki. Kirjaimellisesti.

Hardcore ei sovi kaikille. Kun elokuva on anteeksipyytelemätön sekoitus Crank-elokuvia ja FPSRussiaa (googleta ja ällisty), vuorosanat ovat luokkaa ”you are half-machine, half-pussy” ja 29 (!) hahmoa on krediiteissä nimetty ”tytöksi bordellissa”, se taatusti hermostuttaa yhtä monta kuin Panaman tietovuoto. Silti, kun joku saa heti elokuvan ensimetreillä tiiliskiven naamaansa, tietää mitä on luvassa: varteenotettava kilpailija vuoden parhaan toimintaelokuvan tittelistä. Tämä olisi pitänyt tehdä jo vuoden 2005 tympeässä Doom-sovituksessa. Sorry, Dwayne.

 


Aiheeseen liittyvät elokuvat