Hellboy

GENRE , ENSI-ILTA 12.04.2019 TÄHDET

Roiskuttelevammaksi päivitetty sovitus sofistikoituneesta toimintafantasiasarjakuvasta on suositeltavaa katsottavaa kaikille, joilla on huono elokuvamaku.

Ollaan nyt rehellisiä: uudessa Hellboy-sovituksessa ei ole lainkaan Mike Mignolan alkuteosten eeppistä kohtalokkuutta. Siinä ei myöskään ole rahtuakaan Guillermo del Toron vuoden 2004 Hellboyn ja vuoden 2008 Hellboy 2: Kultainen armeija -jatko-osan tyylitajua. Iso osa sen maailmasta on syntynyt tietokoneen sisuksissa. Eikä kyseessä ole huoneen kokoinen supertietokone, joka raksuttaa ympäri vuorokauden uskomattomia virtuaalimaailmoja luoden. Ennemmin kyseessä on vanha pöytäkone, joka ison osan ajasta pystyy vain huonojen videopelien tasoon.

Onko Hellboy sitten huono elokuva? No, ei se hyväkään ole, mutta jos vähänkin pitää itsetarkoituksellisesta ihmisten kappaleiksi repimisestä niin, että huonosti toteutettu digiveri vaahtoaa, niin se on aivan hemmetin viihdyttävä tapaus. Tosin sellainen, jolle hykerrellessään joutuu mielessään koko ajan toistamaan: ”En saisi pitää tästä näin paljon!”

Jos jatketaan rehellisellä linjalla, niin yllä olevasta voi saada väärän kuvan. Elokuvassa on oikeasti paljon hyvää, alkaen päähenkilöstä, isosta punanahkaisesta demonista, jonka oikea käsi on kivimöhkäle ja päässä on sarventyngät. Eikä saa unohtaa häntää! Hellboy hyödyntää pelottavia voimiaan verisissä taisteluissa, mutta kaipaisi pelottamiensa ihmisten hyväksyntääkin. Pisteliäs ulkokuori kätkee ulkopuolisuuden aiheuttamaa tuskaa. David Harbour on maskin alla uskottava, ja hänet on ympäröity mainioilla sivuhahmoilla.

Elokuvan juoni perustuu yhteen Mignolan parhaista tarinakokonaisuuksista, ja se lainailee monesta muusta kertomuksesta kiinnostavia palasia. On oikeastaan uskomatonta, miten hyvin käsikirjoittaja Andrew Cosby on saanut tiivistettyä monipolvisia ja -tasoisia tarinoita yhteen, juuri ja juuri inhimillisen mittaiseen pakettiin. Ohjaksissa on lennokkaiden kauhu- ja fantasiatarinoiden maanläheisen kerronnan taitava Neil Marshall, jonka käsialaa ovat sellaiset elokuvat kuin Dog Soldiers (2002), The Descent (2005), Doomsday (2008) ja Centurion (2010).

Mukana onkin useampiakin pitkiä ja vaikuttavia fantasiakohtauksia, kuten jättiläisten metsästys ja Baba Jaga -noidan kohtaaminen, vain muutamia mainitakseni. Jotenkin vain silti tuntuu, että aina kun olisi ollut mahdollisuus tehdä jotain tunnelmallista tai syvällistä, tekijät ovat valinneet tien, joka sisältää eniten itsetarkoituksellista roiskuttelua ja hölmöä läppää. Eihän siinä sinällään ole mitään vikaa, ja on mukavaa, että uudelleenkäynnistykseen on otettu erilainen lähestymistapa. Mutta ei lopputulosta sitten voi täysin suositellakaan kuin sellaisen ystäville. Jos ei kuulu heihin, niin todennäköisesti tätä vihaa sydämensä pohjasta.

Jaa se juoni? Muinainen paha voima herää, värvää ilkeitä kätyreitä, kylvää tuhoa ja kuolemaa ja yrittää valloittaa maailman, kunnes on viimeisen yhteenoton aika ja blaa blaa blaa. Peruskauraa siis, ja kiinnostavinta elokuvassa onkin estoton toteutustapa ja kaikki pienimuotoisempi sen ympärillä.