Elämäkertaelokuvat ovat tällä hetkellä kovaa huutoa. Vuosittain teattereihin saapuu valtava määrä teoksia poliitikoista, taiteilijoista ja muista historiallisesti tai kulttuurillisesti merkittävistä henkilöistä. Valitettavasti suurin osa näistä teoksista on varsin puisia ja väsähtäneitä viritelmiä, joista puuttuu selkeä visio tai voima. Ikävä kyllä Ingeborg Bachmann – Matka aavikolle liittyy tähän joukkoon.
Aiemminkin elämänkertaelokuvia työstäneen Margarethe von Trottan teoksessa Ingeborg Bachmann (Vicky Krieps) on ikävässä tilanteessa. Runoilija/kirjailija on noussut saksankielisen kirjallisuuden valtavaksi nimeksi, mutta ongelmat nostavat päätään, kun avioliitto Max Frischin (Ronald Zehrfeld) kanssa alkaa saada toksisia piirteitä. Ingeborg lähtee ystävineen matkalle erämaahan, jossa hän vihdoin reflektoi omia haavojaan ja halujaan.
Visuaalisesti teos on pääasiassa kaunista katsottavaa. Kuvaus on erinomaista ja erityisesti ulkokuvat ovat upeita yhtä hämmentävää green screen -kohtausta lukuun ottamatta. Kuvien sommittelu ja valon käyttö on harkittua ja yksi elokuvasta eniten edukseen erottuvista tekijöistä.
Käsikirjoituksessa sen sijaan on havaittavissa huomattavasti enemmän aukkoja. Ingeborg Bachmann – Matka aavikolle on harmillisen yksiulotteinen elokuva. Teos yrittää näyttää meille monitasoisen kuvauksen Ingeborg Bachmannista, mutta valitettavasti katsojaa ei koskaan päästetä tarpeeksi lähelle. Ingeborgin tunteita, intohimoa, unelmia tai muita määritteleviä tekijöitä ei onnistuta tai oikeastaan edes yritetä käsitellä kovin syvällisesti tai näyttää niiden juuria, minkä vuoksi päähenkilö jää etäiseksi.
Eniten elokuvassa häiritsee se, miten Ingeborgin ja Maxin suhde esitetään. Kyseessä on yksi tarinan tärkeimmistä elementeistä, mutta se tuntui laahaavan jatkuvasti. Suhde on elokuvassa hyvin yksiulotteinen, kun ilkeä Max vaan jatkuvasti manipuloi avutonta Ingeborgia. Katsoja tajuaa varhaisessa vaiheessa, miten kaksikon tarina tulee etenemään, mutta silti elokuva työntää naamalle koko ajan Ingeborgin ja Maxin riitelykohtauksia, jotka eivät edistä tarinaa yhtään tai edes syvennä päähenkilöitä.
Pahan maun suuhun jättää myös sen, miten Ingeborg Bachmann, yksi aikakautensa suurimmista feministi ikoneista, näytetään elokuvassaan lähinnä toksisen suhteen avuttomana uhrina. Ingeborg oli uraauurtava nero, mutta sitä puolta henkilöstä ei hänen omassa elokuvassaan käsitellä ollenkaan tarpeeksi.
Vaikka Bachmannia ei ole kirjoitettu kovin hyvin, Vicky Krieps on roolissaan loistava. Krieps ottaa roolista kaiken irti pienillä eleillä ja vahvalla olemuksella, mikä on kyseiselle näyttelijälle hyvin tyypillistä. Myös Ronald Zehrfeld tekee selkeästi parhaansa Maxin roolissa ja muutenkaan näyttelijöistä ei ole ollenkaan valittamista.
Mainitsin jo riitelykohtaukset, mutta niiden lisäksi elokuva tuntuu muutenkin laahaavan. Monet kohtaukset eivät oikein johda mihinkään, minkä vuoksi Ingeborg Bachmann – Matka aavikolle tuntuu aivan liian pitkältä. Etenkin alkupuolella teos alkaa jo suorastaan puuduttamaan, mutta onneksi loppupuolella tahti hieman kiristyy ja turhia kohtausten määrä vähenee. Loppupuoli on muutenkin selkeästi alkua vahvempi ja sisältää muutaman oikeasti aika voimakkaan kohtauksen, jotka eivät kuitenkaan onnistu tätä laivaa kääntämään.
Ingeborg Bachmannin elämäkerta on kokonaisuutena laahaava ja yksiuloitteinen elokuva. Heikko käsikirjoitus vie maton kaiken hyvänkin alta ja jättää kylmäksi pahemman kerran. Ingeborg Bachmann – Matka aavikolle todennäköisesti hautautuu elämäkertaelokuvien jatkuvaan virtaan, mikä on sääli. Bachmann olisi ansainnut parempaa.
Justus Elo