Ingrid Bergman (1915–1982) on yksi Ruotsin lukemattomista Hollywoodin kautta elokuvan ystäville kautta maailman antamista lahjoista. Vaikka hän aikanaan loistikin kaikkein kirkkaimmin Hollywoodin naistähdistä, hän oli paljon muutakin kuin vain lippukassojen vetonaula.
Bergman otti varman otteen omasta urastaan – mitä toki auttoi ylimaallisen kauneuden myötä ja osaavien tukihenkilöiden kautta saavutettu menestys. Hän ei kuitenkaan antanut tähteyden ja julkisuuden sanella tekemisiään ja aiheutti skandaalien 1940- ja 50-lukujen vaihteessa ryhtyessään julkiseen avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen ohjaaja Roberto Rossellinin kanssa.
Bergman kuitenkin nousi skandaalien yli valloittaen Hollywoodin lopulta uudelleen. Sen seurauksena hänestä tuli tänäkin päivänä rakastettu diiva, joka ei kuitenkaan oikutellut itsetarkoituksellisesti vaan koska ei vain ymmärtänyt rajojen järkevyyttä. Useita kieliä hallinnut kaunotar vei elämänsä ja uransa moneen maahan ja näytteli niin teatterissa kuin elokuvissa. Häntä voi hyvällä syyllä kutsua yhdeksi maailman kansainvälisimmistä tähdistä – ellei sitten kansainvälisimmäksi.
Jag är Ingrid -nimellä alunperin tehdyn dokumentin suomenkielinen nimi Ingrid Bergman – omin sanoin on varsinkin loppukaneettinsa osalta harhaanjohtava. Bergmanin päiväkirjamerkintöjen ohella ääneen nimittäin pääsevät kattavasti tähden neljä lasta. Tätä kautta muodostuu kuva naisesta, joka ei välttämättä itse tiennyt mitä halusi tehdä, mutta joka ei missään nimessä antanut kenenkään muun sanella sitä. Hän määritteli itse itsensä naisena, näyttelijänä, tähtenä, vaimona ja äitinä. Jos siinä sivussa tuli venytettyä rajoja ja rikottua tabuja, niin se oli muiden ongelma.
Stig Björkman on päässyt käsiksi materiaaliin, josta muodostuu erittäin intiimi sisäpiirin muotokuva uskomattomasta naisesta. Siksi loppupuolella tuntuu päälleliimatulta, kun mukaan muisteloihin otetaan Sigourney Weaver, joka uransa alussa pääsi työskentelemään Bergmanin kanssa teatterin lavalla. Sinänsä kiinnostavan anekdootin olisi ongelmitta voinut jättää pois muutenkin kattavasta dokumentista.
Bergmanin elämä on jo sinällään kiinnostava ja dokumentoinnin arvoinen. Björkmanin teos on nautittavaa katsottavaa myös siitä syystä, että se ei ole pelkkää puhuvien päiden kavalkadia. Bergman nimittäin taltioi isältään saamansa mallin mukaan tauotta omaa elämäänsä kaitafilmikameralla. Perhe-elokuvat, klassisten elokuvien katkelmat ja Alicia Vikanderin lukemat päiväkirjaotteet muodostavat kokonaisuuden, jonka avulla voi hyvin kuvitella ymmärtävänsä ikonin tasolle nostettua ihmistä.