Isältä pojalle

6.2.2004 00:00
    MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA

    Visa Koiso-Kanttila käsittelee dokumenttielokuvassaan ongelmallista isäsuhdettaan ja sukunsa neljän miespolven keskinäisiä suhteita.

    Isältä pojalle pyrkii tositelevision tuntuun. Kamera seuraa ohjaajan perheenjäseniä kaikkialle, joskus jopa kiusallisen armottomasti. Näemme synnytyssalissa, kun Koiso-Kanttilan perhe saa uuden tulokkaan ja odotamme jännittyneenä kuin minkä hyvänsä seikkailurobinsonin katsojat, räjähtääkö kertojan painekattilamainen isä luettuaan poikansa kirjeen, jossa tämä puhuu suunsa puhtaaksi lapsuuden traumoistaan. Puhumattakaan näiden kahden lopullisesta välienselvittelystä, joka ei todellakaan jää henkilökohtaiseksi isä-poika-jutuksi, vaan näytetään hampaita kiristelevässä tuskassaan kaikelle kansalle.

    Haastatteluja piristetään milloin pätkillä vanhoja opetusfilmejä ja muuta vanhaa materiaalia teemaan liittyen, milloin kuvataan järven pohjaa, pinnanalaisia uppotukkeja ja levän peittämiä kiviä, jotka ilmeisesti symboloivat jotain muutakin pinnan alle kätkettyä. Dokumentti vaikuttaa pyyteettömältä yritykseltä kuvata isän ja pojan vanhojen kaunojen selvittely ja niistä puhdistautumisprosessi koko ahdistavuudessaan, ja toisaalta valottaa uuden sukupolven kasvatusmenetelmiä, kannustusta ja kehuja. Koiso-Kanttila tilittää kertojana tuskaansa itku kurkussa, nyyhkäisyjä ja turskahduksia salailematta.

    Syvällisessä keskustelussa ohjaaja sanoo isälleen, ettei halua syyllistää tätä. Mitä tämä sitten on? Lokerointiin taipuvaisempi katsoja ei tiedä, onko isä paha, poikansa tunteet tukahduttanut ihminen, vai valittaako poika turhasta, sillä keltäpä ei luurakoja perintökaapista löytyisi. Isän puheenvuorot on valikoitu niin, että katsojalle välittyisi rivien välistä tämän sokeus omille virheilleen ja kyvyttömyys myöntää olleensa huono isä.

    Esimerkiksi pojan kysyessä miksi koko sisarusparvi kärsii henkisistä ongelmista, jos kotona kerran oli kaikki kunnossa, isä arvelee sen johtuvan näiden äidin perintötekijöistä. No niin, nyt uskomme, että isä on vanha jäärä, joka sinnikkäästi kieltää mitään ongelmia olleenkaan, sillä Koiso-Kanttila on valinnut dokumenttiin juuri tätä oletusta tukevat puheenvuorot. Mutta toisaalta, suotakoon se hänelle, jos siitä tulee parempi olo.

    Vaikka dokumentti esittelee kattavasti Koiso-Kanttiloiden perhe-elämää, isovanhempien haastatteluja ja sen sellaista, laaja isältä pojalle -teema kutistuu yksinomaan ohjaajan yhden miehen sodaksi isäänsä vastaan. Vastahankainen isä ei myönnä virheitään missään vaiheessa, ja luultavasti tulee aina uskottelemaan itselleen olleensa hyvä ja oikeudenmukainen perheenpää. Mutta miksi hän olisi edes lähtenyt poikansa projektiin, ellei tuntisi pistoa sydämessään?

    Ehkä dokumentti antaa eniten katsojalle, joka voi jakaa ohjaajan kokemukset. Keskinäisen kunnioituksen ja hyväksynnän lintukodossa kasvanut ei osaa samaistua, kuvitella kylläkin.

    Lisää luettavaa