Kaikenkattava kauneus on Oscar-tyrkky sieltä törkeämmästä päästä. Siihen on muun muassa palkattu Hollywoodin tähtikaartilaisia: Will Smith, Helen Mirren, Kate Winslet, Edward Norton, Keira Knightley ja Michael Peña. Leffa yrittää olla tunteellinen, se haluaa raastaa sielusi rinnasta (tai missä se ötökkä nyt sitten oleileekaan) ja puristaa siirappimaisella intohimolla sekä traagisella kauneudella kyyneleet kyynelkanavistasi. Siihen on myös luotu pikkukiva kevytfilosofinen metataso. Kaikenkattava kauneus haluaa olla älykäs ja koskettava sekä samaan aikaan hauska ja kaunis.
Leffa on siis ilmiselvä palkintokauden huomioelokuva, mutta onneksi se on niin typerä ja hillittömän ylitunteellinen, että joka paikasta pursuava mahla kääntyy nopeasti päälaelleen ja onnistuu kuin onnistuukin viihdyttämään jollain kierolla tavalla. Ei tämä nyt ihan Tommy Wiseaun The Roomin tasoinen kalkkuna ole, mutta aika lailla samat tunneskaalat käydään läpi. Erityisesti Smith on huvittavaa seurattavaa.
Kun Will Smith muuttuu murjottavaksi ihmisemojiksi, hänen työkaverinsa Norton, Winslet ja Penã palkkaavat kolme näyttelijää esittämään Rakkautta, Aikaa ja Kuolemaa, joille Smith on lähettänyt itkupotkuraivarikirjeitä. Jo heti alussa tehdään hyvin selväksi, että kaikki ei ole aivan sitä miltä näyttää. Mirren on Kuolema, Knightley Rakkaus ja Jacob Latimore Aika, jotka vetävät roolinsa toinen toistaan hilpeämmällä tavalla överiksi. Erityisesti Mirren vaikuttaa olevan aidosti huvittunut roolistaan ja tekee kaikkensa esittäessään itserakasta näyttelijäkonkaria. Nortonin suoritus on taas jotain laiskan ja tympääntyneen välimaastosta ja vetäisee ehkä uransa surkeimman roolin. Aivan upeaa!
No eihän se Smith tietenkään ole elokuvan ainoa rikkinäinen tyyppi, vaan jokaiselta hahmolta löytyy lopulta oma luuranko kaapista. Täysin idioottimaiseksi homma meneekin siinä vaiheessa, kun työkolmikko alkaa peilaamaan omaa elämäänsä Smithin hahmon kautta. Kyllä sitä ihminen on niin sokea omille heikkouksilleen! Voi tätä elämää! C’est la vie.
Kaikenkattava kauneus on hieno puolikalkkuna. Se on jäänyt täysin raa’aksi sisältä, mutta pinnalta se on komean siirappinen ja samalla rouskuvainen. Sen tympeästä typeryydestä ja hillittömän tahattomasta huumorista tulee nauttia esimerkiksi influenssassa, laskuhumalassa, pahassa kanuunassa kylmää pitsaa halaillen tai ihan vaan, jos nauttii roskaelokuvista. Se on kuitenkin aika hauska tapaus. Paikoitellen se onnistuu myös koskettamaan, mikä tekeekin elokuvan katsomisesta hämmentävän kokemuksen.
Kaikenkattavasta kauneudesta saa toki myös hyvän juomapelileffan: ota huikka aina, kun Smith mutristelee lähikuvassa naamaansa. Itkevä duckface ei tee surullista, herra Smith.