Ällövärisessä maailmassa asuvat lapset saavat vieraakseen rumia puhuvan taikahattu-Katin, joka opastaa heille hauskanpitoa vanhempia uhmaamalla.
Sisaruksilla Sally (Dakota Fanning) ja Conrad (Spencer Breslin) ei mene hyvin. Heidän äitinsä (Kelly Preston) on kiireinen uraäiti, jolle on tärkeämpää pitää koti kunnossa pomon juhlia varten kuin viettää aikaa lastensa kanssa. Lisäksi hän tapailee inhottavaa Alec Baldwinia, jolla on kova hinku päästä osaksi perhettä – kunhan lapset on lähetetty sisäoppilaitokseen. Lisäksi lapset inhoavat toisiaan, Sally kun on pikkuvanha kontrollifriikki ja Conrad kroonisesti kuriton energia- ja tuhopakkaus.
Elokuvan maailma on sävytetty äiteliin limen ja violetin sävyihin eikä vinksahtaneissa lavasteissa ole yhtään suoraa kulmaa. Tarkoitus on ilmeisesti kertoa, että eletään satumaisessa lastenlorumaailmassa. Lopputuloksena Katti yrittää niin kovasti olla outo, että kun Maija Poppasen törkyversio, Katti taikahattuineen viimein ilmestyy, se ei enää tunnu mitenkään erikoiselta. Oli Dr. Seussin rytmikkäästä lorumaailmasta mitä mieltä tahansa, siitä ei jää jäljelle mitään, kun Mike Meyers Katin suulla sanoo suoraan, ettei hän harrasta loruilua. Alkuperäisen lastenlorun hypnoottinen rytmi ja sanaleikit korvataan silmille hyppivällä kuvituksella ja tuhmien puhumisella, minkä pitäisi ilmeisesti vedota aikuisiinkin.
Valitettavasti vain siinä vaiheessa, kun lastenelokuvien huumorissa ollaan sillä tasolla, että mekaanikoksi tekeytyvän Katin katin hännän alta näkyy rutkasti alastonta persvakoa tämän kumartuessa, puhutaan yhdestä huonoimmasta lastenelokuvasta ikuisuuksiin. Tämän huippukohdan jälkeen elokuva koostuu erilaisista tietokonetehosteista Katin kohelluksen aiheuttaessa koko ajan kasvavaa tuhoa. Kaikki yritykset korjata tilannetta vain pahentavat sitä, mutta elokuva viis veisaa lähellä arkea olevista asioista. Miksi huolehtia arkipäiväisyyksiä, kun tietokoneella saadaan aikaan kuvia siitä mitä tapahtuu, kun rinnakkaisulottuvuudet kohtaavat?! Ja hei, koska tämä on lastenleffa, tehdään siitä vielä huvipuistoajelu, jotta saadaan mukaan product placementia. Suorasukaiselle mainonnalle lastenleffassa nauraminen (tai ainakin aikuisten naurattamisen yrittäminen) ei tee sitä yhtään hyväksyttävämmäksi kohderyhmää ajatellen.
Loppuun yritetään kai vääntää jotain sanomaa, jota en ihan ymmärtänyt, mutta silloin on joka tapauksessa jo liian myöhäistä. Mike Meyersin matalaotsaiset kaksimielisyydet pissavettä juovista akvaariokaloista ovat vieneet maun tästä tuotteesta. Tekijöillä on ollut rajaton budjetti rikottavien lavasteiden ja efektien kanssa eikä pätkääkään aikaan juoneen. Meyersille on annettu turhan vapaat kädet koheltaa ja esitellä muuntautumistaitojaan. Kuinka moni lapsi jaksaa nauraa minuuttikaupalla jatkuvalle ostoskanavavitsailulle – tai edes ymmärtää sen vitsikkyyttä? Viekää lapsenne katsomaan tätä saastaa vain jos he ovat elämänne pilanneita vahingonlaukauksia, joita haluatte rangaista.