Anders Nilssonin ohjaama ja tuottaja Joakim Hanssonin kanssa käsikirjoittama Johan Falk –rikostrilogia päättyy sarjan heikoimpaan suoritukseen. Trilogian korkannut Noll tolerans – Surmanjahti (1999) oli edustavaa keskitasoa ollut kelpo poliisitrilleri, jota seurannut Henkivartijat (2001) puolestaan jo kiitettävään luokkaan yltänyt tehokas toimintapaketti. Kolmas aalto kuitenkin katkaisee tylysti lupaavan kehityskäyrän.
Poliisivoimista jo yli vuosi sitten eronnut Johan Falk (Jakob Eklund) viettää lomaa Hollannissa perheineen, kun hänen Europolin johtoon ylennetty vanha pomonsa (Lennart Hjulström) ottaa yllättäen yhteyttä. Mukaan kuvioihin tupsahtaa myös lontoolaiselle rahayhtiölle työskennellyt Rebecca Åkerström (Irina Björklund), joka opittuaan hämäriä faktoja työnantajastaan pakenee nyt henkensä kaupalla peräänsä lähetettyjä ”turvallisuuseksperttejä”. Pian Falk joutuukin suojelemaan sekä Rebeccaa että perhettään kansainvälisen rahaliikenteen huipulla toimivaa konnajoukkoa vastaan.
Nilsson haluaa olla yhteiskunnallinen toimintaohjaaja, jonka elokuvilla on viihdyttämisen lisäksi tarve valistaa. Henkivartijoissa tämä johti periaatteessa mielenkiintoiseen valotukseen nykyaikaisten turvallisuusyhtiöiden varustuksellisesta huipputasosta ja käyttösuosiosta isojen teollisuusfirmojen parissa. Kolmannessa aallossa, jolla tarkoitetaan järjestäytyneen rikollisuuden levittäytymistä eurooppalaisten rahayhtiöiden johtoon, elokuvantekijän tarve toimia yhteiskunnallisena äänitorvena on johtanut tunkkaiseen saarnaavuuteen. Olo on kuin seuraisi tausta- ja tutkimustietoa pursuavan mutta elokuvantajulta lahjattoman rikostoimittajan kertomaa tarinaa.
Nilsson myös potee käsittämätöntä teknofetisismiä, joka on tuottanut lähes joka kohtaukseen jonkun vempaimen, jonka kanssa henkilöt hääräävät aina naurettavuuteen asti viedäkseen juonta eteenpäin. Mukaan on myös liitetty ruotsalaisissa kivuliaita muistikuvia herättävät globalisaationvastustajat, joita käytetään jännitteen luomiseen yksiulotteisesti ja luodaan tilanteita, jotka tuntuvat väkisinrakennetuilta ja jopa tahattoman koomisilta.
Kolmas aalto on kurttu otsassa tuotettua eurotoimintaa, jonka palava halu pärjätä amerikkalaisille rinnakkaistuotteille on synnyttänyt oudon yhdistelmän niiden selvää apinointia ja paranoialla ruokittua yhteiskunnallista jännitystä. Kokonaisuuden romuttamiseksi mukaan on tunkeutunut hälyttävä määrä hirvittävän kömpelöitä käänteitä, jotka suorastaan kirkuvat käsikirjoitustohtorin skalpellia kuin syöpäkasvain.
Kansainvälisen näyttelijäkaartin suomalainen jäsen, Irina Björklund, on valittu mukaan ainakin siksi, että hän osaa puhua englantia brittiaksenttia matkien ja ruotsia täysin ruotsalaisittain. Hahmona Rebecca jää kuitenkin lupaavan alkuasetelman jälkeen raakileeksi, joka ei kehity puolivälistä saakka enää minnekään. Syy ei ole jo monesti näyttelijänlahjansa osoittaneen Björklundin, vaan hahmojaan hylkivän tarinan ja ohjauksen. Itseasiassa koko henkilögalleria tuntuu kuin vahakabinetista karanneelta.