Hyvä tarina kannattaa kertoa toistekin. Ja kun ottaa huomioon, että Han Petter Molandin vuoden 2014 Lumiauramiehen näki Suomessa elokuvateattereissa noin 3 900 ihmistä, ei kannata valittaa uudelleenfilmatisoinnin turhuutta. Varsinkin kun asialla on alkuperäisen ohjaaja itse. Toivokaamme, että Pohjois-Amerikassa tuotettu elokuva avaa hänelle laajemminkin ovia sikäläiseen elokuvateollisuuteen.
Nels Coxman jyrää edestakaisin samoja Kalliovuorten jylhien maisemien vuoristoteitä pitäen auki eristyneen laskettelupaikkakuntansa talvisaikaan jatkuvasti umpeen tupruttavia kulkuväyliä. Vaatimaton mies on juuri saamassa yhteisönsä tunnustuksen pyyteettömästi ja ystävällisesti toteutetusta työstään. Kiitospuheessaan hän toteaa, kuinka ei katso yhtä ja samaa väylää nuohoamista huonona valintana, koska osui aikoinaan oikealle tielle.
Samalla Coxmanin maailma on luhistumassa, sillä hänen aikuinen poikansa sattuu osumaan työpaikallaan väärään aikaan väärään paikkaan. Kaiken menettävä mies ryhtyy puhdistamaan eteensä osuvaa uutta tietä omalla järkähtämättömällä tavallaan. Jos järeän koneen tielle osuu jokin roska, niin sitä ei pysähdytä miettimään. Coxmanin koston tielle osuva huumeorganisaatio ei osaa ajatellakaan inhimillistä tekijää syylliseksi kohtaamiinsa vaikeuksiin, ja pian alueella on käynnissä kahden rikollisjärjestön verinen sota.
Suomessa lakonisen nimen saanut Molandin norjalaisalkuteos oli alun perin nimeltään Kraftidioten, ”voimaidiootti”, mikä viittasi Stellan Skarsgårdin esittämään päähenkilöön. Tämä ei suinkaan ollut mikään idiootti, mutta kuitenkin viaton ja naiivi tekijä maailmassa, johon oli eksynyt. Usein hän selviytyi huumeiden välityksen brutaalissa alamaailmassa vain hyvällä onnella ja voimalla.
Mitä tahansa kostoelokuvaa ajatellessa ensimmäisenä mieleen tulee Liam Neeson, ja niinpä hän onkin mitä täydellisin näyttelijä englanninkielisen version pääosaan. Ongelma onkin, että hän on liian täydellinen. Kiltin miehen muuttuminen tappajaksi tuntuu itsestään selvältä, kun Skarsgårdin tapauksessa pullamössöauramiehen muutos vaati ponnisteluja niin päähenkilön kuin katsojankin kannalta.
Ehkä juuri siksi uutuudessa brutaalin prosessin komediallisuutta on hillitty verrattuna alkuperäiseen. Siinä missä Kraftidioten kääntyi jokaisen tapon jälkeen valkokankaalle tulevan kuolinilmoituksen mukaan muotoon In Order of Disappearence, ”kuvastapoistumisjärjestyksessä”, uutuus on nimetty toiminnallisemmin.
Ei niin, etteikö Kylmä kostokin olisi edelleen hauska. Sitä se on mitä jäätävimmällä ja mustimmalla tavalla. Se pitää vain todella, todella haluta nähdä, vähän samaan tapaan kuin päähenkilön on uskottava tien löytyvän monien metrien korkuisten kinosten alta.
Suurimman osan ajasta Kylmä kosto on kuvasta kuvaan toisinto Lumiauramiehestä nerokkain pienin piirroin luotuine erikoisine hahmoineen. Mutta kuten todettu, vain 3 900 katsojaa ei ylläty iloisesti.