Raskaana oleva Karin (Emily Mortimer) huolestuu miehensä Gusin (Paul Schneider) Lars-veljestä (Ryan Gosling), joka tuntuu yhä enemmän ja enemmän erakoituvan pariskunnan kotina toimivan talon piharakennukseen. Helpotus Larsin illalliselle tuomasta tyttöystävästä haihtuu kuitenkin nopeasti, kun Biancan erikoisin puoli ei ole se, että hän on pyörätuolissa istuva käännytystyöstä sapattivapaalla oleva tanskalaisbrasilialainen lähetyssaarnaaja. Perhelääkärin neuvosta Karin ja Gus toivottavat Larsin omaperäisen rakkaan tervetulleeksi ja saavat puhuttua koko pikkupaikkakuntansa väen mukaan siihen.
Lars ja se ainoa oikea -elokuvaa olisi helppo väheksyä. Sen maailma ei sisällä suuria ulkoisia ristiriitoja, ja nostalgisen americana-pikkukaupungin yhteisöllisen ja ehdottoman rakkauden nieleminen edellyttää melkoista epäuskon torjuntaa. Nokkela käsikirjoitus tasapainoilee kuitenkin juuri oikeassa mittasuhteessa – ja sai Oscar-ehdokkuuden. Elokuva on suloinen olematta söpöilevä, hauska olematta pilkkaava ja liikuttava olematta manipuloiva. Kyyninenkin katsoja antautuu tälle hyvänmielen kertomukselle.
Koko tarina lepää pikkuosia myöten upeiden näyttelijäsuoritusten varassa. Mortimer on tapansa mukaan hyvä, ja aikaisemmin vaikutusta tekemätön Schneider yllättää positiivisesti perusjörrikkänä, joka joutuu isäksi tulemisen lisäksi kasvamaan muutenkin ihmisinä. Hiljalleen avautuvaa Larsia esittävältä Goslingilta ja lääkäriä näyttelevältä Patricia Clarksonilta loistavia suorituksia osaa jo odottaa, eivätkä he petä tälläkään kertaa. Varsinkin heidän yhteisissä kohtauksissaan on puhumattomien traumojen latausta.