Miksi ihmeessä Ford v Ferrari on käännetty Suomessa muotoon Le Mans 66 – Täydellä teholla? Suomenkielisestä nimestä tulee mieleen jonkinlainen halpa toimintakomedia, vaikka elokuva on oikeasti kiehtova tarina Fordin ja Ferrarin välisestä kilpailusta niin kilparadoilla kuin automarkkinoilla. Katsojan ei edes tarvitse olla minkäänlainen moottoripää innostuakseen leffasta, sen verran väkevästi se imaisee mukaansa.
Elokuva keskiössä nähdään kaksi maailman parasta kuskia: Matt Damonin esittämä Carroll Shelby ja brittiläinen Ken Miles (Christian Bale). Yhdysvaltalaisella autovalmistajalla Fordilla on tehtävä, he haluavat voittaa legendaarista Le Mans -kilpailua dominoivan italialaisen Ferrarin. Enzo Ferrari (Remo Girone) on nimittäin suututtanut Henry Ford II:n (Tracy Letts), koska ei myynyt lupauksista huolimatta konkurssikypsää tehdastaan jenkeille.
Tehtävää pidetään mahdottomana, koska Fordin autojen ajatellaan olevan pelkkiä persoonattomia liukuhihnatuotoksia, massahyödykkeitä. Ford on kuitenkin omistautunut tehtävälleen, röyhkeät italialaiset ansaitsevat opetuksen. Projektiin dumpataan ennennäkemätön summa rahaa.
Shelby kasaa parhaan mahdollisen tiimin, jonka tehtävänä on tuottaa ennätysajassa kaikkien aikojen tehokkain kilpa-auto. Auton pitäisi pysyä kasassa 24 tuntia kestävä Le Mans -kisa vuonna 1966 – ja vielä voittaa se. Mahdottomalta kuulostaa.
Matkan varrelle mahtuu niin kapuloita omiin rattaisiin viskovia pukuäijiä, pettymyksiä, ihmissuhdedraamaa, onnettomuuksia ja todellista äijäenergiaa. Synkeän supersankaritarinan Logan ohjannut James Mangold päästelee täydellä kaasulla. Elokuva tuntuu joltain sellaiselta, joka olisi voinut syntyä 60-luvulla. Se on vanhan ajan reliikki – hyvällä tavalla.
Elokuva on velkaa sellaisille karheille rikos- ja takaa-ajoleffoille kuten Steve McQueenin tähdittämä legendaarinen Bullitt (1968) sekä kulttileffa Vanishing Point – Nasta laudassa (1971). Kilpa-ajokohtaukset on kuvattu niin intensiivisesti, että ne suorastaan tuntee omassa kehossa. Katsojasta tuntuu siltä, että kilpakuskien sijaan pahat rikolliset jahtaisivat rataa kiertävää Milesia. Todella hurjaa menoa, eikä kilpa-autoilumaailmasta ole kovin monta jännempää elokuvaa tehty.
Tarina on yllättävän sentimentaalinen. Vaikka valkokankaalla pyöriikin lähinnä raavaita ja öljyisiä toisilleen kukkoilevia äijiä puhumassa miehisistä asioista kuten moottoreista, jarruista ja männistä, osaa elokuva olla silti myös koskettava. Tositapahtumien pohjalta tehty leffa kykenee yllättämään, mikäli tapahtumat eivät ole tuttuja – ja harvemmalle ne ovat. Juuri tämän takia elokuva sopii myös täysille kilpa-autonoviiseille: se on jännä, vauhdikas, hauska ja lämmin draama.
Erityiskiitos pitää antaa elokuvan ulkoasulle. Phedon Papamichaelin kuvaus vie katsojat suoraan 60-luvulle. Leffa näyttää aidosti vanhanaikaiselta, joten se toimii myös nostalgisena trippinä kaikille menneisyyden äijäleffoista haaveileville romantikoille. Tällaisia leffoja ei ole tehty vuosikausiin. Se on hyvällä tavalla menneisyyden tuotos.