Vuosien 2015 ja 2016 menestyleffojen jatko-osassa Jaajo Linnonmaa, Aku Hirviniemi ja Sami Hedberg palaavat taas rooleihinsa kolmena kaveruksena, jotka kohtaavat noloja tilanteita pimppiä jahdatessaan.
Monen muun tuoreen suomalaisfarssin tapaan tanskalaisiin alkuteoksiin perustuvan sarjan ensimmäisessä ja jonkin verran myös toisessa osassa hahmojen perussuomalainen maskuliinisuus törmäsi hetkittäin jopa johonkin koskettavuutta lähentelevään. Kolmososassa siitä ei ole tietoakaan, vaan he ovat Putous-hahmoja, joiden tehtävä on vain toimia tekijöinä tai objekteina irrallisissa sketseissä. Sillä erotuksella, että Putouksen hahmoille on mietitty tarina ja selkeä luonteenpiirre tai muu ominaisuus eivätkä Luokkakokous 3 – Sinkkuristeily -elokuvan vitsit olisi kelvanneet millekään tv:n sketsiviihdeohjelmalle.
Vain Hirviniemen hahmossa on eloa, koska tämän kaikissa ihmissuhteissa altavastaajaksi taipuminen on niin herkullisen sairasta. Valopilkkuna mainittakoon vielä Hedbergin hahmon elämään ilmestyvää naista esittävä Pihla Maalismaa, joka pelastaa monia hetkiä, jotka eivät olisi sen arvoisia olleet.
Tällä kertaa tarkoitus on piristää kaveriporukan työtöntä, ylipainoista ja vaimonsa nilkille menettänyttä jäsentä viemällä tämä sinkkuristeilylle, jolla kuka tahansa saa pesää. Itse tämä olisi valmis vain vaipumaan itsesääliin, mutta kaksi muuta on päättänyt juhlistaa incel-kulttuuria. Mukaan otetaan ressukan dementoitunut isä (Pertti Sveholm).
Isäpapan mukaan lähtö on hyvä esimerkki elokuvan puolivahingossa ja -väkisin rakentuvasta tarinasta. Kenelläkään oudoista hahmoista ei oikeastaan ole minkäänlaista yhteistä historiaa tai syytä ajautua yhteen. He vain kohtaavat, jotta saadaan aikaiseksi jonkun mielestä hauska kohtaus, jolla ei juuri ole tekemistä edellisten tai seuraavien kanssa. Asioita tapahtuu ja päähenkilöidenkin luonteet muuttuvat sen mukaan, mitä käsikirjoituksen tapainen kulloinkin vaatii, ilman mitään selitystä. Voipa joku muuttua homoksikin, koska… no, ei sitäkään selitetä, kunhan halutaan lihaville ja naisille nauramisen lomaan homovitsejä.
Sarjan edelliset elokuvat ovat saaneet Episodin toimittajilta yhden tähden, mutta tällä kertaa on tuotettava pettymys huumorintajuttomia kriitikoita ja kyllä kansa tietää -elokuvayleisöjä vastakkain lietsoville tekijöille. Tosin lisätähti ei johdu siitä, että Sinkkuristeily olisi ollut parempi kuin odotin, päinvastoin.
Aikaisemmissa osissa tuhnuissa tarinoissa oli sentään jonkinlainen rakenne. Loputtoman pitkässä Sinkkuristeilyssä ei ole mitään järkeä tai hallinnan tuntua, ja se on sen vahvuus. Se alkaa pakostakin naurattaa, mutta ei sen vuoksi, että se olisi hauska. Sinkkuristeily on surkea komediana niin uskomattoman monilla tavoilla ja tasoilla, että se alkaa jo huvittaa.
Osa kunniasta kuuluu Renny Harlinille, joka ohjaa paikoillaan putputtavaa kökkötraktoria kuin se olisi kiiltävä amerikanrauta. Se tuo menoon huomattavasti tahatonta huvittavuutta. Mikään muu Harlinin mukaansa tuoma ei sitten säväytäkään. En ole varma onko vaijeriefektien käytön kömpelö ylilyövyys tarkoituksellista, mutta hauskaa se ei ole siltikään. Kiinalaisnäyttelijöiden totaalisen päälleliimatut ja törkeän stereotyyppiset roolit saavat lähinnä häpeämään: oliko pakko tuoda ulkomaan eläviä todistamaan tätä amatöörimäistä pelleilyä?
On harmi, että vaikka hahmot puhuvat tuhmia, kilpailevat pieruilla ja kylpevät jatkuvasti omassa ja muiden virtsassa, oksennuksessa ja erinäisissä muissa eritteissä, meno on lällyä. Jos Sinkkuristeily olisi täysillä hypännyt nyt vain teeskentelemänsä räävittömyyden vietäväksi, se olisi voinut voittaa puolelleen roskaelokuvia juuri niiden typeryyden vuoksi rakastavan pienen mutta intohimoisen yleisön.
Jouni Vikman