Suomen kärkiohjaajiin kuuluvan Veikko Aaltosen (Isä meidän, Juoksuhaudantie) uusin dokumentti on päätös trilogialle, joka alkoi elokuvalla Maa (2001) ja jatkui elokuvalla Työväenluokka (2004). Nykyaikaista maaseutua ja työväenluokkaa kuvanneiden teosten jälkeen Paimenet käsittelee tämän päivän kirkkoa, pappeja ja seurakuntaa. Toisin sanoen uskontoa ja uskovia – niin saarnatuolin edestä kuin erityisesti sen takaa.
Miljööksi on valittu Helsingin Kallion kaupunginosa ja nimenomaan Kallion seurakunta, johon nuori teologian maisteri Riikka Wikström hakee alussa pastoriksi. Wikströmin ohella tutustumme myös kirkkoherraan sekä kirkollisia toimituksia ja kotikäyntejä suorittaviin kappalaisiin. Viimeksimainittujen työn kautta pääsemme lähelle myös muutamia seurakuntalaisia ja näiden ongelmia, kuten alkoholismia, syrjäytymistä ja yksinäisyyttä. Vastapainona mukana nähdään myös onnen ja tasapainon hetkiä.
Paimenet jää jossain määrin hieman yllätyksettömäksi. Mukana ei ole periaatteessa mitään, mitä emme jo tietäisi papeista ja heidän työstään, arjesta ja arvoista, uskon ja epäuskon käsityksistä. Ehkä mielenkiintoisinta onkin seurata paikkaansa kyseisessä yhteisössä vasta hakevan ihmisen, nuoren naisen, edistymistä valitsemansa elämäntyön alkutaipaleella. Wikströmin kautta kuullaan myös kaikkein tuoreimmat näkemykset uskosta ja siihen liittyvistä kysymyksistä – pohdiskeltuna tavalla, johon nimenomaan nuori ihminen kykenee samastumaan omalla ajattelumallillaan.
Ulkoiselta asultaan Paimenet on erittäin elokuvallinen ja sopivasti tyylitelty. Kallion katujen vierellä kulkevat ajo-otokset ja korkealta kirkon katolta laskeutuvat nosturikuvat tuovat kokonaisuuteen ajan ja paikan, miljöön ja sen sykintää ruokkivan nykyhetken ymmärrystä. Kuvaus on Marita Hällforsin aina vakuuttavaa käsialaa ja mietiskelevästä musiikista vastaa ohjaajan vakiosäveltäjä Mauri Sumén.
Dokumenttitrilogian päätöksenä Paimenet puolustaa hyvin paikkaansa. Ihmisen henkinen todellisuus, liittyy siihen sitten uskontoa tai ei, on luonnollisesti jotain niin suurta ja monimuotoista, että sen perusteelliseen tutkimiseen ei riitä pelkkä puolitoistatuntinen. Onneksi Paimenet ei edes yritä sitä, vaan tekee omastaan ja trilogian päätöksestä hengittävän ja elämän jatkuvuutta ja muuttuvuutta korostavan.