Palaa luokseni vielä

/ GENRE ENSI-ILTA 09.09.2016 TÄHDET

Anna (Juliette Binoche kanavoimassa onnistuneesti sisäistä Anna Magnaniaan), ranskalaisnainen, jonka italialainen mies on jättänyt hänelle huvilan jossain päin Sisiliaa, on surun murtama. Ainakin kunnes paikalle saapuu hänen poikansa tyttöystävä Jeanne (upea Lou de Laâge). Nuori nainen on huolissaan poikaystävänsä radiohiljaisuudesta. Vaikka he ovat sopineet tapaamisesta aikaisemmin, nuorukainen ei viime aikoina ole vastannut puhelimeen. Miestä pääsiäisen alla odotellessa Anna ja Jeanne lähentyvät hiljalleen. Mutta Annalla on traaginen salaisuus, jota hän ei ole valmis vielä jakamaan.

Italialaisen Luigi Pirandellon kahteen näytelmään löyhästi perustuvaa elokuvaa on ollut kirjoittamassa neljä (!) käsikirjoittajaa. Moinen ikävä työtapa on yleensä varattu ongelmallisille megaelokuville ja Renny Harlinin Kurkunleikkaajien saarelle. Se on sitäkin oudompaa, kun kyseessä on loppujen lopuksi yllättävän suoraviivainen ellei jopa yksinkertainen elokuva. Oikeastaan Piero Messinan ohjausdebyytin voisi summata pätkällä Samuel Beckettin näytelmää: “Mitään ei tapahdu. Kukaan ei tule, kukaan ei lähde. Kamalaa”.

Silti Palaa luokseni vielä on lopulta palkitseva kokemus, kunhan hyväksyy sen sellaisena kuin se on – art house -elokuva, joka etenee hitaammin kuin turisti tuhdin pasta al pomodoro -annoksen jälkeen. Siinä ei edelleenkään ole järkeä, mutta kaksi keskushenkilöä pitää sen pääosin kasassa. Binoche on jo osoittanut osaavansa surra valkokankaalla, erityisesti Krzysztof Kieślowskin elokuvassa Kolme väriä: Sininen, mutta raikas Laâge suorastaan hypnotisoi. Kun ottaa huomioon kehutut osat Mélanie Laurentin Respiressä ja Anne Fontainen Les Innocentsissa, hän on nopeasti nouseva uusi kyky.

Messina sai oppinsa Paolo Sorrentinon Suuressa kauneudessa, jossa hän työskenteli apulaisohjaajana, ja hän lainaa reilulla kädellä ex-pomoltaan. Turha kai sanoakaan, ettei hän ole kaikista hienovaraisin elokuvantekijä. Keskittyessään hyvin koreografioituihin otoksiin, joiden ainoa tarkoitus on häikäistä hienoudellaan ja raskaaseen uskonnolliseen kuvastoon hän usein unohtaa tarinan tunnetason. Silti elokuva pääsee ihon sisään. Kunhan Messina vain lakkaa kerskailemasta elokuvakoulussa oppimillaan asioilla, hänessä on potentiaalia uudistaa italialaista elokuvaa. Jäämme odottamaan.

 


Aiheeseen liittyvät elokuvat