Kauhu, myös teinikauhu, on vaikea lajityyppi. Katsojan pelottaminen ei ihan aina onnistu kokeneimmiltakaan elokuvantekijöiltä. Kokenut on myös tanskalainen, tv:n puolella erityisesti käsikirjoittajana mutta myös ohjaajana marinoitunut Kari Vidø, joka on nyt ohjannut ensimmäisen valkokangaselokuvansa. Hyppäys pitkän elokuvan pariin on iso askel. Vaikeutta lisää, jos sen tekee vaikean genren parissa.
Kauhuelokuva Paranoia haluaa kovasti olla samaan aikaan uskottava kauhuleffa ja romantiikkaa tihkuva teinidraama. Komediaa siihen ei sentään ole lähdetty tunkemaan.
Paranoia kertoo lukiota käyvästä Lulusta (Zoe Bryan Hertz), joka ei oikein tunnu istuvan perheeseensä ja tuntee itsensä sikäli yksinäiseksi. Eräänä iltana Lulu lähtee koulukavereidensa kotibileisiin ja tulee tietenkin juoneeksi liikaa päätyen sairaalaan alkoholimyrkytyksen takia. Tästä eteenpäin hän alkaa nähdä väläyksiä ikäisensä tytön haamusta sekä kuulla ääniä. Kukapa ei sellaisesta pelästyisi.
Koulussa hän kohtaa ruokajonossa erikoisen mutta komean Madsin (August Carter), joka käyttäytyy todella oudosti. Lulun paras kaveri Alishba (Stran Ezgi Benli) varoittaa, että Mads on sekaisin ja juuri päässyt pois suljetulta osastolta. Hädässään yliluonnollisten kokemusten riivaamana ja draaman lakienkin mukaan Lulu tietenkin lähestyy Madsiä. Käy ilmi, että sen verran käsikirjoittajat ovat käyneet lainaamassa toisista pöydistä, toisin sanoen M. Night Shyamalanialta, että Mads näkee kuolleita ihmisiä. Lulu takertuu nuoreen mieheen kuin uppoava viimeiseen oljenkorteen ja kärttää tältä apuja. Enemmän kuin vastentahtoinen Mads lopulta suostuu, vaikka on juuri saamassa – ehkä – oman kuuppansa jonkinlaiseen kuntoon.
Käy ilmi, että suurin osa kuolleista on siellä, missä heidän kuuluukin olla. Mutta ne, jotka eivät ymmärrä kuolinsyytään, jäävät palloilemaan keskuuteemme. Juuri yksi sellainen on valinnut Lulun saadakseen itselleen apua. Ei siis kovin omaperäistä tämäkään. Alkaa elokuvan salapoliisiosuus, kun nuoret selvittävät, kuka henkiolento nyt on kyseessä. Jäljet vievät Tanskan surullisen lobotomiahoitojen historiaan, joka päättyi vasta 1980-luvulla.
Kauhuelokuva oli välillä ikään kuin pois muodista, mutta ainakin viimeisen kymmenen vuoden aikana se on kokenut renessanssin. Jotkut ovat olleet jopa erinomaisia, mutta suurin osa on tasapaksua tusinatavaraa. Jotkut jopa uskomattoman kökköjä. Sama pätee pohjoismaiseen kauhuelokuvaan, jonka lähihistorian merkkipaalu oli ruotsalainen Ystävät hämärän jälkeen vuodelta 2008.
Tämä tanskalaisyritelmä valahtaa helposti juurikin siihen kökkö-osastoon. Se yrittää kertoa monta asiaa mutta ei oikein onnistu missään. Kerronnassa luotetaan pelkästään typeriin äkkisäikäytyksiin, vaikka ne on motivoitu huonosti. Tarina ja ohjaus eivät kykene luomaan mitään kunnon jännitystä tai jännitettä. Hahmot on jätetty niin yksiulotteisiksi, että näyttelijöille ei ole edes annettu mahdollisuutta selviytyä. Kerronnan rytmi on välillä laahaava, toisaalta tarinaa juostaan läpi oudon nopeasti. Lopulta mistään ei saa kiinni, eikä mitään jää käteen.
Hannu Liekso