Aikainen herätys, taimien kastelu, kahvijuoman osto automaatista, päivän musiikkivalinta autossa olevista kaseteista. Kierros Tokion yleisiä vessoja siivoamassa, sen lomassa lounas puistossa, josta mukaan voi tarttua valokuva lehvistössä leikkivästä valosta tai jopa uusi taimi. Päivän päätteeksi puhdistautuminen kylpylässä ja ateria tutussa pikkuravintolassa.
Pienin variaatioin keski-ikäisen Hirayaman päivät toistuvat samanlaisina yhtä uudelleen ja uudelleen. Sen seuraaminen on suorastaan hypnoottista, ja lopulta katsoja alkaa pelätä työtoverien ja sukulaisten tempausten suistavan sympaattisen miehen maailman raiteiltaan.
Vaikka Hirayaman rutiineihin lähtee kuin huomaamattaan mukaan, ei voi yrittää olla etsimättä niistä johtolankoja, palapelin palasia, jotka kertoisivat jotain lisää puhumattomasta, maailmaansa hiljaisen tyytyväisestä miehestä. Sillä on selvää, etteivät asiat ole aina olleet näin. Viimeistään Hirayaman sisarentyttären ja myöhemmin siskon kohtaaminen vihjaavat johonkin maailmaa mullistaneeseen tapahtumaan miehen menneisyydessä.
Hirayama – ja ohjaaja-käsikirjoittaja Wim Wenders – pitävät kuitenkin tiukasti kiinni salaisuudesta. Mennyttä ei voi muuttaa, oli se millainen tahansa. Uudet päivät valkenevat itsestään, ilman meidän myötävaikutustamme. Jäljelle jää paneutuminen ohimenevään hetkeen, joka toistuessaankin on aina ainutlaatuinen.
Hirayamaa esittävä Yakusho Kõji palkittiin aiheesta viime vuoden keväällä Cannesissa parhaana miesnäyttelijänä. Hän ei niinkään näyttele hahmoa vaan välittää tunnetta tietynlaisesta tilasta, jossa vaatimattomiinkin olosuhteisiinsa tyytyväinen ihminen voi ammentaa voimaa ja onnea.
Oscareiden parhaan kansainvälisen elokuvan 15 nimikkeen shortlistillekin päässyt Perfect Days on helposti jo kuudella vuosikymmenellä elokuvia tehneen Wendersin parhaita teoksia. Se on kypsä, kaunis ja tunnelmallinen – ja kertoo paljon enemmän kuin sanoo. Sen jälkeen saattaa myös palata kuuntelemaan joitakin nuoruutensa suosikkikappaleita.
Jouni Vikman