Pieni Lubicchi-poika asuu Savupiippukaupungissa, jonka tehtaat tuottavat, no, savua. Taivas on nokisen töhkän peitossa, ja kaupungissa vallitsee inkvisitiopoliisin ylläpitämä maailmanjärjestys, jonka mukaan savun takana ei ole mitään.
Toinen elokuvan päähenkilöistä on taivaasta pudonneen jalokivisydämen ympärille jätteistä ja roskista rakentunut olento. Teiden kohdatessa Lubicchi nimeää olennon Poupelleksi. Ilman kaverin jäänyt, nuohoajana töitä paiskiva poika saa oudosta olennosta ystävän, mutta samalla edesmenneen isän muisto alkaa nousta pintaan. Mikä yhteys Poupellella on tarinoita tähtitaivaasta savun takana kertoneeseen Lubicchin isään, ja voisivatko isän kertomukset sittenkin olla totta?
Poupellen ulkoasu ja sisältö on mielenkiintoinen sekoitus alkuperäistä ja lainattua. Välillä juostaan kuin tasohyppelypelissä, välillä lainaillaan Indiana Jones ja tuomion temppeli -kohtausta. Poupellen ensimmäinen esiintyminen ihmisten ilmoilla on kuin suoraan Painajainen ennen joulua -elokuvasta. Mikä tarkoittaa, että siinä on erittäin näyttävä ja tarttuva lauluesitys.
Poupellea voisikin pelkästään sen vuoksi suositella myös vaihtoehtoiseksi halloween-viihteeksi – vaikka aikuinen katsoja ihmetteleekin, miksi maailmassa, jonka ainut uskonkappale on, ettei ole mitään, mitä ihmissilmin ei näe, juhlittaisiin halloweenia…
Siinä piileekin elokuvan heikkous, jos ei satu olemaan tarpeeksi vastaanottavaisella päällä. Poupelle of Chimney Town etenee lapsenomaisella logiikalla. Aikuinen haroo yksityiskohtia yrittäen saada tapahtumiin järkeä. Periaatteessa kaikki selitetään, ainakin melkein, mutta silti viattomuutensa menettänyt katsoja ajattelee välillä: ”Oletteko nyt ihan tosissanne?”
Tämä arvio perustuu pienestä ruudusta nähtyyn versioon, mutta yksityiskohtia pirskahteleva värikäs elokuva on selvästi tarkoitettu isolta kankaalta katsottavaksi. On helppo uskoa, että kauniin animaation kupliva tarina, täynnä hauskoja hahmoja ja niin hupsuja kuin kivasti hieman jännittäviä hetkiä, viehättää lapsikatsojaa. Suomeksi tekstitetty Poupelle voisikin olla parhaimmillaan oikeana perhe-elokuvana, jota lapset ja aikuiset voivat yhdessä palastella.
Jouni Vikman