Voiko 1970-luvun tasapäistävä ja ruskeasävyinen Kekkos-Suomi tarjota vahvoja, vaikuttavia tai edes kertomisen arvoisia tarinoita? Antti Raivion Q-teatterille kirjoittama näytelmä Skavabölen pojat osoitti 1990-luvun alussa, että kyllä voi. Perheen hajoamista lasten näkökulmasta kuvannut riipaiseva mutta humaani näytelmä on taipunut nyt erinomaisen tasapainoiseksi ja koskettavaksi elokuvaksi.
Raivion ikäluokan sukupolvikokemukset eivät liittyneet enää sotiin tai muihin kollektiivisesti traumatisoiviin ja kauaskantoisiin tapahtumiin. Tragediat olivat mittakaavaltaan pieniä ja syntyivät mullistuksista ihmissuhteissa: vanhempien avioerosta, isän alkoholismista, äidin masennuksesta. Mutta vaikka yksilöä korostavan vuosikymmenen murhenäytelmissä jaettiinkin rooleja vain kouralliselle esiintyjiä kerrallaan, ei se vähentänyt koetun kivun määrää.
Zaida Bergroth vaikuttui Raivion tragikoomisesta, fantasiaa ja realismia limittävästä näytelmätekstistä niin, että halusi tehdä ensimmäisen pitkän elokuvansa sen pohjalta. Lyhytelokuvistaan palkittu ohjaaja työsti näytelmän elokuvan käsikirjoitukseksi yhdessä Raivion ja Jan Forsströmin kanssa. Bergrothin Skavabölen pojissa on tallella näytelmän vahva, omalaatuinen dialogi ja taianomaisen ja arkisen jäljittelemätön liitto.
Elokuvan alussa Kallion nelihenkisellä perheellä menee vielä hyvin. Perhe on juuri muuttanut omakotitaloon Kauniaisissa. Isä Pekka nostaa pulskat palkkapussinsa valtion virasta, äiti Pipa on temperamenttinen taiteilijasielu ja Ateneumia käynyt kotirouva. Keskiluokkainen perheidylli saa särön, kun äidille selviää, että isällä on toinen nainen. Vanhempien rajut riidat pelottavat perheen poikia, Rupertia ja Evertiä, jotka vannovat pitävänsä yhtä koettelemustenkin keskellä. Erään riidan päätteeksi Pipa viedään mielisairaalaan lepäämään.
Avioero on vääjäämätön, muttei helpota lopulta kenenkään elämää. Pekka muuttaa poikineen Hyrylään (ruotsiksi Skavaböle) ja juo pian enemmän kuin koskaan. Pipa pysyy hädin tuskin kasassa ilman perhettään. Leea Klemola herkkänä Pipa-äitinä ja Martti Suosalo alkoholismin repimänä Pekka-isänä tekevät viimeistellyt, vaikuttavat roolityöt.
Elokuva on muutenkin tavattoman hyvin näytelty. Rupertin ja Evertin rooleissa esiintyy neljä lahjakasta, tarkkaan valittua nuorta näyttelijää. Lapsirooleissa nähdään Ilmari Järvenpää ja Onni Tommila, nuorukaisosissa Lauri Tilkanen ja Iiro Panula. Kaikki lapsinäyttelijät ovat valloittavia ja luontevia aina sivuosien pikkutyttöjä myöten. Tilkanen tulkitsee menneen kanssa tiliä tekevää 19-vuotiasta Rupertia pienin elein ja sävykkäästi.
Bergroth on onnistunut yhdessä lavastaja Kaisa Mäkisen, puvustaja Sari Suomisen ja kuvaaja Anu Keräsen kanssa luomaan niin tarkkaa ajankuvaa, että se lähenee jo parodiaa. 1970-luku Lasse Viréneineen, Fazerin parhaineen ja ruskean ja keltaisen hallitsemine värimaailmoineen saa toimia pehmentävänä, kutkuttavan tuttuna taustana elokuvan paikoin hyvinkin raastavalle tunnekerronnalle.