Southpaw

GENRE ENSI-ILTA 14.08.2015 TÄHDET

Urheiluaiheiset elokuvat ovat usein miehisiä voimaantumistarinoita. Ammattinyrkkeilyn maailmaan sijoittuva Southpaw ei ole poikkeus.

Jake Gyllenhaal on Billy Hope, ammattinyrkkeilyn maailmanmestari. Hän on jo kertaalleen taistellut tiensä lastenkodista huipulle, mutta traaginen tapahtuma sysää hänet syvemmälle pohjalle kuin koskaan. Kaiken menettänyt mies joutuu taas kamppailemaan ansaitakseen asemansa ja voittaakseen takaisin perheensä, mutta ennen kaikkea hänen on löydettävä uudelleen itsensä, ja se vaatii melkoisia muutoksia naamansa iskunkestävyyteen ja nyrkkiensä voimaan luottaneelta kehäraakilta.

Muiden urheiluelokuvien tapaan Southpaw’n maailma on hyvin miehinen, naisia siinä on tuskin pariin sivuosaankaan. Aluksi vaikuttaa siltä, että Rachel McAdams ohjaisi tapahtumia Billyn samanlaisista lähtökohdista ponnistaneena Maureen-vaimona. Mutta kun Maureen poistuu tarinan keskiöstä, katoaa siitä myös hyvin paljon sydäntä.

Kun elokuva nyrkkeilymätkintää ja yltiöromanttista rakkaustarinaa sekoittavan alun jälkeen muuttuu tutummaksi, jopa kaavamaiseksi paluu pohjalta -sankaritarinaksi, juonta oleellisemmaksi muuttuu se, kuinka se on kerrottu. Siinä Gyllenhaalin, käsikirjoittaja Kurt Sutterin ja ohjaaja Antoine Fuquan tehotrio ei petä.

Kun tuotantoa vuosikymmenen alussa suunniteltiin, Eminem oli kiinnostunut pääosasta. Tv-sarjoja Shield – Lain varjolla ja Sons of Anarchy kirjoittanut Sutter käsitteleekin nyrkkeilymaailmaa rouheana, miehisen kunniakäsityksen sisäpiirinä, jossa toisiaan uhittelevat kukonpojat eivät epäröi tarttua aseisiinkaan kuin gangstaräppärit parhaimmillaan. Fuqua menee hahmojensa iholle ja saa väkivallan kehässä ja sen ulkopuolella tuntumaan myös katsomossa.

Koko kaksituntinen lepää kuitenkin Jake Gyllenhaalin vaikuttaviksi pumpatuilla harteilla. Hän osoittaa olevansa yksi sukupolvensa muuntautumiskykyisimmistä näyttelijöistä. Nightcrawlerin maanisesta narsistista hän muuntautuu lihaskimpuksi, joka on tottunut muiden – pääasiassa Maureenin ja managerinsa (50 Cent) – tekevän päätökset hänen puolestaan. Vaikka Billy tunnistaa muutoksen tarpeen, hän joutuu tekemään töitä pystyäkseen nöyrtymään siihen. Sitä varten on löydettävä uusi syy taistella, ja uusi tapa tehdä se.

Southpaw kuuluu urheilusankaritarinoiden kliseiseen jatkumoon harjoittelumontaaseineen (Eminemin tahdissa) kaikkineen. Se on myös sentimentaalinen juustoisuuteen asti. Silti se onnistuu jotenkin välttämään pateettisuuden pahimmat sudenkuopat. Sille ja sen kaavamaisille, ihmisluontoa härskisti pelkistäville käänteille on helppo pyöritellä silmiään. Mutta jos pitää Rockyn monista uudelleenfilmatisoinneista niiden nimistä ja lajien vaihdoksista huolimatta, voi Southpaw’nkin jälkeen todeta muiden altavastaajaäijään samastujien kanssa: ”olipa hyvä leffa”.


Aiheeseen liittyvät elokuvat