The Strangers: Prey at Night

GENRE ENSI-ILTA 06.04.2018 TÄHDET

Aivan liian myöhään tehty kauhuhitin jatko-osa on liian kliseinen ja suorastaan hölmö ollakseen aidosti pelottava.

Mitä voi odottaa kauhuleffalta, jota myydään kuuluisalla näyttelijättärellä, tässä tapauksessa Mad Menistä tutulla Christina Hendricksillä, ja jonka kohtalon tietää jo ennen kuin leffa edes alkaa? Entäpä mitä voi ajatella kauhuleffan jatko-osasta, jonka teossa kesti kymmenen vuotta? Niinpä.

Vuonna 2008 ensi-iltansa saanut The Strangers oli poikkeuksellisen hyvin tehty klassisen kliseinen slasher-/home invasion -raina. Oli siinä tietenkin omat ongelmansa, kuten yliluonnollisesti käyttäytyvät ihmispahikset, jotka ilmestyvät ja katoavat aina oikean hetken tullen ja vastaavat juonelliset pölhöilyt.

Epäloogiset juoniaukot ovat kuitenkin erottamaton osa kauhugenreä, joten turha niitä on jäädä surkuttelemaan. The Strangers on vioistaankin huolimatta poikkeuksellisen pelottava tapaus.
Sitä voi kuitenkin jo hieman surkutella, että jatko-osan The Strangers: Prey at Nightin ohjannut Johannes Roberts ei ole ottanut minkäänlaista oppia ensimmäisen osan virheistä, vaan jopa maksimoi juoniaukkojen määrän.

Tällä kertaa elokuvasynteihin kuuluvat muun muassa teleporttaava pahis, joka mellastaa kahdessa eri paikassa samaan aikaan, ruumiinvammojen katoamiset peräkkäisissä kohtauksissa ja kaikenlainen muu hölmöily, jotka syövät jo ennestään kliseisen elokuvan juonta. Turhanpäiväisiä böö-säikyttelykohtauksiakin on ahdettu niin paljon mukaan, ettei pelottavasta tunnelmasta voi juuri puhua.

Kuten ensimmäisessäkin osassa, myös jatko-osassa seurataan satunnaisesti uhriksi valikoituvaa perhettä, joka kohtaa kolme maskeissaan riehuvaa tappajaa kolean pimeänä yönä. Voimme olettaa, että hyökkäykset tapahtuvat lähekkäin toisiaan, sillä niin vähän tappajat ovat muuttuneet elokuvien välissä. Ja tietenkin myös jatko-osa perustuu jonkinlaiseen tosiperäiseen tapahtumaan. Usko pois, ihan varmasti perustuu!

Prey at Nightille on kuitenkin annettava kunniaa sen nätistä ulkoasusta. Se on paikoin kuin 80-luvun parhaimmat slasherit neonvaloineen ja klassisine sumuineen. Kun näitä komeita kuvia vielä korostetaan nostalgisilla rokki- ja poppibiiseillä (kuten ajan henkeen kuuluu), muodostuu katselukokemuksesta lopulta edes siedettävä. On sitä huonompiakin kauhuleffoja tullut nähtyä.