Sam ja Tusker istuvat asuntoautossa matkalla halki Englannin ja Skotlannin rajalla sijaitsevan kuvankauniin järviseudun. Pian on selvää, että he ovat pariskunta. Mitä ilmeisimmin he ovat olleet yhdessä jo kauan, sillä heidän keskinäiseen dynamiikkaansa on selvästi rakentunut pitkän ajan kuluessa.
Samoin melko nopeasti on selvää, että Tusker kärsii vakavasta, parantumattomasta ja vain huonompaan suuntaan menossa olevasta sairaudesta. Se syventää miesten matkan syitä ja saa miettimään, mitä sen päässä odottaa.
Yksi Supernova-elokuvan ihastuttavimpia piirteitä on, että se ei turhia selittele. Samilla ja Tuckerilla on selvästi tarkkaan mietityt taustatarinat yhdessä ja erikseen. Niitä ei kuitenkaan erikseen avata ja selitellä, vaan katsoja saa rauhassa päätellä niitä omassa rauhassa sitä mukaa, kun kaksikon matka etenee.
Siinäkin vaiheessa, kun Sam ja Tusker käyvät matkansa varrella tapaamassa sukulaisia ja ystäviään, lukuisat keskustelut eivät väännä mennyttä tai tulevaa rautalangasta, vaan ne tuntuvat luonnolliselta kanssakäymiseltä. Se on harvinaisen virkistävää, ja ennen kaikkea se tekee katsojasta tasaveroisen pelaajan, joka reagoi roolihahmojen tavoin järkytyksellä, kun erinäiset salaisuudet paljastuvat.
Tähtitieteellistä räjähdystä tarkoittava nimi on suorastaan ironinen, sillä Supernova on hyvin rauhallinen ja hidastahtinen elokuva. Monien mielestä varmaan jopa liiankin hidas, sillä käsikirjoittaja-ohjaaja Henry Macqueen antaa ottojen jatkua pitkään, vaikka niissä ei olisi muuta kuin ajelemista karun kauniiden erämaiden läpi.
On kuitenkin liian helppo väittää, että tarkoitus olisi täyttää kestoa, koska itse tarina on hyvin simppeli, kun katsoja on päässyt sen sisään. Macqueen ei kuitenkaan ole kiinnostunut kauniista maisemista, vaan pysähtyneestä tunnelmasta. Kaikki Samin ja Tuskerin aktiivisuus ja tulevaan valmistautuminen alkaa vaikuttaa sijaistoiminnalta, jonka tarkoituksena on estää tai ainakin siirtää suremista mahdollisimman kauas.
Ei käy kieltäminen, etteikö Supernovassa olisi myös hyvää tarkoittavan, aloittelevan elokuvantekijän – kyseessä on näyttelijänä uransa aloittaneen Macqueenin vasta toinen ohjaus – tutkielman makua. Samalla se on hyvin tyylikkäästi kirjoitettu tutkielma, jonka näennäisen ohueen materiaaliin kaksi erinomaista näyttelijää pystyy upottamaan hampaansa.
Samia ja Tuskeria esittävät Colin Firth ja Stanley Tucci ovat uskomattoman hyvässä vedossa. Vaikka olisi muodikasta valittaa heteroista homorooleissa, he tekevät niin rohkeat roolityöt, ettei sille juuri jää sijaa. Eikä kyse ole nyt rohkeudesta pussata toista miestä, sillä elokuvan kuvasto ei muutamaa hellyydenosoitusta ronskimmaksi mene. Firth ja Tucci uskaltavat tuoda kuvaan jotain hyvin henkilökohtaista, keskinäisen syvän ystävyytensä, jopa rakkautensa, ja kunnioituksensa toista kohtaan.
Kaksikko suorastaan lietsoo toisiaan hienoihin suorituksiin. Vaikka heidän hahmonsa ovat itsekkäitä epäitsekkyydestään, he eivät ole sitä näyttelijöinä. Se tuo elokuvaan jotain erityisen intiimiä.
Jouni Vikman