The Dead Don’t Die

GENRE , ENSI-ILTA 23.08.2019 TÄHDET

Kun indiemaestron zombiparodia on hyvä, se on todella hyvä. Kun se on huono, se on raivostuttava.

Tiettävästi Jim Jarmusch nimesi The Dead Don’t Die -elokuvansa tapahtumapaikan, idyllisen oloisen Centervillen pikkukaupungin Frank Zappan 200 Motels -musiikkielokuvan perusteella. Siinä Zappa väittää samannimistä paikka ”tosi hyväksi paikaksi kasvattaa lapset”. Niinpä Jarmuschin pikkukaupungin tervetulotoivotustaulussa lukeekin, että kysessä on ”A Real Nice Place”.

Ei huolta, tuo on epämääräisimmästä päästä kauhukomedian viittauksista. Muuten Jarmuschin esikuvat ja innoituksen aiheet ovat huomattavasti selvemmin esillä, elleivät vallan hyppää silmille.

Oleellisin niistä on George A. Romeron vuoden 1968 moderni kauhuklassikko Night of the Living Dead. Siitä lainataan niin tarpeistoa kuin suoria kuvanostoja.

Centerville ei siis ole ”mukava paikka” pitkään, sillä oudot luonnonilmiöt alkavat sekoittaa yhteisön elämää. Ne jäävät kuitenkin sivuseikoiksi, kun kuolleet alkavat nousta haudoistaan ja ruumishuoneittensa lavereilta. Romeron oppien mukaan ne horjuvat herkuttelemaan elävillä ihmisillä – mitä nyt Jarmuschin tuntien välillä on hörpittävä myös litrakaupalla kahvia – ja meno äityy yllättävän veriseksi seesteisempiä ja vähemmän toiminnallisia elokuvia suosivan elokuvantekijän filmografiassa.

Genre-elokuvien ystäväähän moinen tietysti vain ilahduttaa, mutta art house -yleisöltä saattaa solahtaa punkku henkitorveen.

Jarmusch on kansoittanut pikkukaupungin vanhoilla yhteistyökumppaneillaan ja muutamalla mielenkiintoisella tulokkaalla. Bill Murray, Adam Driver ja Chloë Sevigny muodostavat Centervillen poliisivoimat, jotka suhtautuvat hiljalleen alkavaan mutta nopeasti hallitsemattomaksi riistäytyvään zombikatastrofiin kukin omalla tavallaan. Tom Waits on kärttyisä erakko ja Steve Buscemi rasistinen maanviljelijä. Iggy Popp ja Sara Driver ovat zombien kuninkaallisia. Uusista tulokkaista kiinnostavin on Caleb Landry Jones ja yllättävin Selena Gomez.

Kaikki he – ja lukemattomat muut loputtoman näyttelijäkaartin jäsenistä – tekevät mainiot roolisuoritukset, ja The Dead Don’t Die on Jarmuschille tyypillistä rentoa elokuvantekemistä parhaimmillaan. Monet omalaatuiset hahmot naurattavat vain olemassa olollaan.

Elokuva on siis verinen mutta hauska, mikä voisi olla sen parempaa? Valitettavasti se on myös pettymys, jos odottaa älykästä satiiria tai parodiaa ja paikoin suorastaan raivostuttava vetäessään mattoa oman olemassa olonsa alta.

Kiinnostavuudestaa huolimatta henkilöhahmoja on mukana aivan liikaa. Esimerkiksi läheisen rangaistuslaitoksen teini-ikäiset asukit eivät liity mitenkään muuhun tarinaan. Osa hahmoista esitellään vain, jotta heidän voi näyttää kuolleen. Se toki tuo mukaan tiettyä arvaamattomuutta, jota tällaiseen katastrofiin kuuluukin. Elokuva kuitenkin vähän väliä rikkoo neljännen seinän ja muistuttaa, ettei ole totta. Radiossa soivan teemakappaleen ja vieruskaverin improvisoinnin kommentointi tiputtaa joka kerta katsojan ulos elokuvasta.

Tapahtumien taustoituksen ympäristöpoliittinen kommentointi on lähinnä vaivaannuttavan löysää. Lopetus on näkökulmasta riippuen nerokas meemikannanotto tai vain yksi osoitus lisää mopon karkaamisesta käsistä.