Uusi Martin Scorsesen elokuva on aina suuri tapahtuma ja varsinaista herkkua elokuvakansalle, mutta harvoin näin suurta herkkua. Scorsese kokosi yhteen rautaisen kovan kolmen koplan: Robert De Niron, Al Pacinon ja Joe Pescin. Pesci nautti jo eläkepäivistä, mutta Marty onnistui houkuttelemaan miehen takaisin vielä kerran The Irishmania varten. Ja mikä elokuva The Irishman onkaan.
Elokuva kuvaa Frank Sheeranin (De Niro) nousua mafian leivissä. Frank elää elokuvan alkaessa yksinkertaista elämää ja ajaa kuljetusautoa kunnes tutustuu Russell Bufaliniin (Pesci), joka näkee Frankissa potentiaalia. Lopulta Frank löytää itsensä Jimmy Hoffan (Pacino) oikeana, joskin väkivaltaisena kätenä. Elokuva pohtii vanhenemista, syyllisyyden tunteita ja kuoleman väistämättömyyttä.
The Irishman on harvinaislaatuinen elokuva, joita ei enää yksinkertaisesti tehdä. On hienoa nähdä Scorsese, De Niro, Pacino ja Pesci yhdessä, tekemässä sitä missä he ovat kaikki parhaimmillaan. The Irishman on Scorsesen paluu mafiaelokuvien pariin, ja se on erittäin itsevarma elokuva, jolla ei ole mitään todistettavaa kenellekään. Elokuvan jokainen kohtaus on täydellisesti ajoitettu, kuvattu ja miehitetty eikä yksikään minuutti ole liikaa tässä 209-minuuttisessa eepoksessa.
De Niro on vihdoin jättänyt huonot komediat taakseen, ja Frank Sheeranin rooli on veteraaninäyttelijän hienoin veto koskaan. Tämä on kova väite, mutta haastan lukijat tutkiskelemaan elokuvan viimeistä varttia. Koko elokuvan ajan De Niro kertoo paljon ilman sanoja, paljastaen kasvoillaan Frankin sisäisen tuskan ja syyllisyyden tunteet, mutta vasta elokuvan loppua kohden De Niro vaihtaa päälle vielä kovemman vaihteen. Elokuvan viimeiset minuutit saavat katsojan miettimään Frankin elämää, koko elokuvaa sekä omaa kuolevaisuuttaan uudessa valossa. De Niro on The Irishmanin sielu ja sydän, kaikki kulminoituu veteraaninäyttelijän uskomattoman hienoon roolisuoritukseen.
Myös Al Pacino ja Joe Pesci tekevät hienoa työtä elokuvassa. Pacino on täynnä energiaa ja Hoffan rooli on huomattavasti räikeämpi kuin Pescin Bufalini, mutta juuri Pesci varastaa shown. Bufalini on sliipattu mafiapomo, jonka rauhallisuudessa on jotain karmivaa. Pescin käsissä Bufalinista ei koskaan tule karikatyyristä roistoa, vaan aito ihminen.
Scorsese todella on mafiaelokuvien kingi, ja syystäkin. Sekä Mafiaveljet että Casino ovat genren klassikkoja ja huippuelokuvia, mutta The Irishman on parempi. Se osoittaa Scorsesen olevan kypsä ja taitava ohjaaja, joka nyt kääntää katseensa itseensä. The Irishman uskaltaa pohtia elämän suuria kysymyksiä, mutta ei koskaan yritä vastata niihin yksiselitteisesti. On helppo verrata The Irishmania Casinoon tai Mafiaveljiin, mutta The Irishman on kiinnostuneempi väkivallan seurauksista.
Thelma Schoonmaker, Scorsesen luottoleikkaaja on myöskin parhaimmillaan. The Irishman on rauhallinen elokuva, joka kulkee verkkaisesti kohti päämääräänsä. The Irishmanin rytmi heijastaa Scorsesea ja Schoonmakeria; se on kiireetön ja malttaa tutkia Frankin elämää kokonaisuutena ja pienimmätkin hetket ansaitsevat paikkansa Scorsesen elokuvassa.