The Queen

26.1.2007 00:00
    MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA

    Elokuva jäykästä englantilaisesta luokkayhteiskunnasta ja sen asteittaisesta murtumisesta.

    Syyskuussa 1997 levisi maailmalle tieto prinsessa Dianan kuolemasta Pariisissa auto-onnettomuudessa yhdessä rakastettunsa Dodi Al-Fayedin kanssa. Dianan kuolema kosketti brittien kansakuntaa syvästi, mutta tätä ei kuningatar Elisabeth II (Helen Mirren) perheineen kyennyt käsittämään. Samana keväänä suurella äänivyöryllä valittu pääministeri Tony Blair (Michael Sheen) puhui kansalle sanoilla, jotka nostivat hänen suosiotaan edelleen samalla kun kuninkaallinen perhe oli vetäytynyt Balmoralin linnaansa Skotlantiin.

    Kansan vaatiessa kuningatartaan esiin suuren surun hetkellä pääministeri Blair yrittää kaikkensa saadakseen kuningattaren ymmärtämään tilanteen. Elisabeth on kuitenkin vakuuttunut, että englatilainen kohtaa surunsa mieli tyynenä tunteitaan näyttämättä. Mutta ajat ovat muttuneet, eikä kuninkaallinen perhe näytä olevan enää ajan tasalla ja tiedostavan kansansa tuntoja, joihin uuden ajan keulakuva, nuori pääministeri vetoaa enemmän. Vasta kun Blair on maanitellut kuningatarta useiden päivien ajan ja nähtyään televisiosta kansakunnan surun, Elisabeth II suostuu kohtaamaan kansalaiset.

    The Queen kertoo jäykästä englantilaisesta luokkayhteiskunnasta ja sen asteittaisesta murtumisesta. Se kertoo täysin eri maailmoissa elävien uuden polven pääministerin ja vanhan polven kuningattaren kohtaamisesta. Kuningatar elää edelleen sääty-yhteiskunnassa, jota ei enää ole ja pääministeri nykyajassa, tietoyhteiskunnassa, jossa maailma on yhtä suurta kylää. Meille tasavallassa eläneille kuninkaalliset merkitsevät skandaaleja juorulehtien sivuilla, mutta nykyaikaisissa monarkioissa suhde kruunupäihin on monimutkaisempi. Toisaalta heitä rakastetaan ja palvotaan. Toisaalta heillä ei ole lainkaan valtaa, he ovat etäällä kansasta, ylimielisiä – ja tuon jo kauan aikaa sitten vanhentuneen instituution ylläpitäminen vie suunnattomat summat veronmaksajien rahoja. Tästä dilemmasta elokuvassa on kyse.

    Stephen Frears on erinomainen näyttelijäohjaaja, ja tälläkin kertaa hän saa jo muutenkin hyvistä näyttelijöistään paljon irti. Frearsin viimevuotinen Mrs. Henderson esittää (Mrs. Henderson Presents) oli myös oiva osoitus tästä, samoin Dirty Pretty Things (2002), Satunnaisia sankareita (Hero, 1992) ja Valheet ja viettelijät (Dangerous Liaisons, 1988). Helen Mirren on mitä oivallisin valinta esittämään kuningatar Elisabeth II:sta. Hän on englantilaisen näyttelijäkunnan ehdotonta parhaimmistoa; hänen tunnetuin hahmonsa lienee Epäilyksen polttopiste -sarjan poliisikomentaja Tennison. Elisabethin esittämisen ongelma on hänen tunneköyhyytensä, katsojan on vaikea samaistua roolihahmoon. Mutta Mirren tekee parhaansa, ja katsoja saattaa saada käsityksen syistä kuningattaren käytökselle.

    The Queen antaa katsojalla mahdollisuuden kurkistaa kulissien taakse millaista on elämä kuningasperheessä, millainen on muodollisen valtionpäämiehen suhde pääministeriinsä ja miten pääministeri voi vaikuttaa kuningattareen. Se että tapahtumat nivoutuvat prinsessa Dianan kuoleman yhteyteen, tuo kerrontaan jäntevyyttä, joka muuten olisi jäänyt köykäiseksi. Silti tarina jää hieman etäiseksi ja näytelmänoloiseksi. Tästä syystä The Queen ei nouse Frearsin parhaimmistoon, vaan jää mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi, joka unohtuu pian mielestä. Se on ihan mukava, mutta ei pakko-nähdä -elokuva.

    Lisää luettavaa