Tanskalainen Susanne Bier tuntuu tekevän vuorotellen kevyttä laatuhömppää ja raskaita yhteiskunnallisia tutkielmia. Romanttisen Love Is All You Need -komedian jälkeen nyt on vuorossa henkilökohtaista kiirastulta ja ihmiselämän pohjamutia sisältävä Toinen mahdollisuus.
Se rinnastaa kaksi perhettä: päähenkilö Andreasin ja hänen Anna-vaimonsa sekä naisia hakkaavan ja huumeita käyttävän väkivaltarikollisen Tristanin ja tämän viimeisimmän tyttöystävän, Sannen. Päällisin puolin hienossa omakotitalossa ja saastaisessa huumekämpässä asuvia pariskuntia ei tunnu yhdistävän mikään muu kuin että kummatkin ovat pienen poikavauvan vanhempia.
Andreas haluaisi tuoreena isänä tehdä jotain huumevanhempien lasten hyväksi, mutta byrokratia ei anna siihen mahdollisuuksia. Kun hänelle tulee siihen henkilökohtainen tarve, inhimillinen heikkous madaltaa kynnystä tehdä väärin. Tarkoitushan on hyvä, vaikka sen motivaatio olisi puhtaasti itsekäs.
Elokuvan ytimessä oleva teko verottaa katsojan kykyä tukahduttaa epäuskonsa, mutta jos siinä onnistuu, toimii myös Toisen mahdollisuuden jälkipuolisko. Kun Andreasin tempauksen seuraukset eivät noudatakaan miehen toiveajattelua, joutuu yleisökin ottamaan kantaa yhteiskuntaluokkien eroon. Kuinka paljon eroa Andreasin ja Tristanin vain oman välittömän edun näkevässä paniikkiajattelussa loppujen lopuksi on? Ja ennen kaikkea: kuinka paljon vähäpätöisempää alemman yhteiskuntaluokan edustajan rakkaus jälkikasvuunsa on verrattuna hyväosaisiin verrokkeihinsa?
Toinen mahdollisuus iskee ilmat pihalle pariinkin otteeseen, mutta Bierin Oscar-voittaja Koston veroiseen katsojan seinälle nostamiseen se ei kurkota. Traagisetkin tapahtumat soljuvat sen verran omalla painollaan, että niitä pystyy halutessaan seuraamaan ulkopuolisena henkilökohtaisen panostuksen sijaan.