Tuulensieppaajat

/ / GENRE ENSI-ILTA 21.11.2014 TÄHDET

Elokuvaohjaaja ei voisi saada uralleen uljaampaa lähtölaukausta kuin Tuulensieppaajat. Se on iranilaissyntyisen Amir Arsames Escandarin ensimmäinen kokopitkä ohjaus.

Tuulensieppaajien perimmäinen tavoite on avartaa maailmaa: se haluaa lisätä tietoisuutta yhden maailmankolkan eriarvoistavasta järjestelmästä.

Samaan päämäärään, joskin eri puolella maailmaa, tähtää toinenkin syksyllä elokuvateattereissa nähtävä suomalaisdokumentti Autolla Nepaliin – Unelmien elokuva.

Nepal-elokuvan näkökulma on korostetun suomalainen, mutta Tuulensieppaajien tuotantoryhmän kotimaa unohtuu heti alkutekstien jälkeen.

Keskiössä on neljä nuorta brasilialaismiestä, jotka suihkuttavat kotikaupunkinsa São Paulon rakennuksiin pixação-tägejä eli arvoituksellisia kirjoituksia. Heitä kutsutaan pixadoreiksi, mistä elokuva on saanut kansainvälisen nimensä Pixadores.

Pixação on oma katutaiteen alalajinsa, jota ei voi suoraan rinnastaa meillä esiintyviin graffiteihin tai töhryihin. Sen idea on, että tägien tekeminen on mahdollisimman vaativaa: teokset pyritään sijoittamaan korkeiden rakennusten katonrajoihin ja muihin vaikeasti tavoitettaviin paikkoihin.

São Paulon faveloissa eli slummeissa kasvaneille miehille pixação on elämäntapa, intohimo ja aate. Yölliset maalauskeikat tarjoavat ekstaattisia adrenaliinihyökyjä keskelle karua arkea.

Escandari kuvasi Tuulensieppaajia kolmen vuoden ajan. Hän asui ja ystävystyi pixadorien kanssa, vaikka yhteinen kieli puuttui.

Niinpä myös katsoja kiintyy päähenkilöihin välittömästi. Myöhemmin hän joutuu valitsemaan asennoitumisensa näiden toimiin: onko pixação valveutunutta kansalaistottelemattomuutta, törkeää lainvastaisuutta vai vaistonvaraista villi-ihmisyyttä? Elokuva ei tarjoa näihin kysymyksiin valmiiksi pureskeltuja vastauksia.

Yksi pixadoreista on luku- ja kirjoitustaidoton huumediileri, toisella ei ole henkilöpapereita. Miehillä on kuitenkin jo omia lapsia, unelmia kodista ja perustoimeentulosta, ja välähdyksenomaisia lupauksia niiden toteutumisesta.

Etabloitunut yhteiskunta kosiskelee vähän väliä taiteilijoita tontilleen. New York Times kirjoittaa heistä artikkelin ja Puma-vaatemerkki pyytää mainokseen.

Konkreettisen matkan järjestäytyneeseen taidemaailmaan he tekevät, kun Berliinin biennaali kutsuu heidät esittelemään töitään ja näkemyksiään.

Nelikko saa Berliinissä maistaa yhteiskunnan hyväksyntää, eikä sopeudu siihen lainkaan. Miehet eivät ”osaa” käyttäytyä pullamössössä kasvaneiden eurooppalaistaiteilijoiden pikkusievien normien mukaisesti. He hieraisevat biennaalin näennäisboheemia järjestäjäkuntaa väärästä kohdasta, ja konflikti on valmis.

Taiteilijat saavat kertoa taiteensa poliittisesta sanomasta, mutta eivät kykene pukemaan sitä sanoiksi. Heille annetaan lupa tehdä maalauksia kirkon seinälle, mutta he eivät suostu siihen, sillä pixação perustuu luvattomuuteen.

Tästä järjestäytyneen yhteiskunnan ja siihen sopeutumattomuuden ristipaineesta Tuulensieppaajat saa sytykkeensä. Se on syvästi inhimillinen ja sähköisen dramaattinen elokuva, joka kasvaa aihettaan suuremmaksi tutkielmaksi yhteiskunnan normeista sekä yksilön vastuusta ja vapaudesta.


YouTube video

Aiheeseen liittyvät elokuvat