Työväenluokka on Veikko Aaltosen neljä vuotta sitten valmistuneen dokumenttielokuvan Maa sisarteos. Viiden vuoden aikana tapahtuva Maa oli kertomus seitsemän viljelijäperheen elämästä ja heidän elämänmuotonsa muuttumisesta Suomen liityttyä Euroopan Unioniin. 2002-2003 tapahtuva Työväenluokka seuraa puolestaan tehdastyöläisten elämää kahdella teollisuuspaikkakunnalla, Imatralla ja Valkeakoskella.
Elokuva lähtee liikkeelle Imatralta, jossa tutustumme terästehdas Imatra Steel Oy:n pääluottamusmies Jukka Kärnään ja eläikää lähestyvään Eino Ruottiseen perheineen. Valkeakoskella keskitytään puolestaan UPM-Kymmenen Tervasaaren paperitehtaalla työskenteleviin nuorukaisiin, Arto Reinikaiseen ja Juha Ryynäseen. Pojat valmistuvat filmin aikana teollisuusoppilaitoksesta, mutta ovat silti epävarmoja saavatko harjoitteluajan päätyttyä vakituista työtä tehtaalta. Imatralla huoli kiinnittyy puolestaan mahdollisiin lomautuksiin elleivät tehtaan uudet investoinnit ota tuulta alleen.
Työväenluokka on perustaltaan mallikelpoisesti toteutettu, sympaattinen ja kohteitaan ystävällisesti lähestyvä kuvaus ruumiillista työtä tekevän kansanosan arjesta, arvoista ja elämästä myös tehtaan ulkopuolella. Samalla se tuntuu ajoittain ehkä liiankin kiltiltä ja hampaattomalta, vaikka tekeekin periaatteessa juuri sen, minkä lupaa. Kotimaisesta työväenluokasta rakentuu dokumentin kahden kohteen kautta hyvinkin kattavanoloinen kuva, johon varmasti vaikuttaa, että toinen kohteista edustaa niinkin perussuomalaista alaa kuin paperiteollisuutta.
[kuva]Kaikkein kliseisimmiltä vasemmistolaiskuvilta onneksi vältytään, vaikka mukana onkin lähes pakollinen vappumarssi puheineen. Kiinnostavimmillaan dokumentti on puolestaan päästäessään kuvaaja Pekka Uotilan kameroineen valtaviin tehdastiloihin, jotka ulkopuolisen silmissä vaikuttavat melko surrealistisilta. Aaltosen sosiaaliset kyvyt ohjaajana näkyvät puolestaan jälleen siinä kuinka rennoiksi ja luonnollisiksi hän on saanut kohteensa. Dokumentin kaikki ”duunarit”, niin nuoret kuin vanhemmatkin, käyttäytyvät kameralle kuin se olisi siinä aina ollutkin.
Olen aina pitänyt Veikko Aaltosta Suomen lahjakkaimpiin kuuluvana ohjaajana, jonka fiktioelokuvat Tuhlaajapoika (1992), Isä meidän (1993) ja Rakkaudella, Maire (1999) kuuluvat 90-luvun parhaisiin pitkiin kotimaisiin. Maan ja Työväenluokan kautta Aaltonen todistaa hallitsevansa myös dokumenttielokuvan, vaikka ei mielestäni sen parissa samalla tavalla loistakaan kuin fiktiokertojana. Odotankin elokuussa ensi-iltansa saavaa Juoksuhaudantietä enemmän kuin mitään muuta uutta kotimaista tänä vuonna.