Stephen King on valtavan tuottelias kirjailija, ja elokuviakin hänen teoksistaan on tehty hillitön määrä. Suuri osa kauhukirjailijan teosten filmatisoinneista on kuitenkin keskinkertaista huttua, joka ei välttämättä saa edes teatterilevitystä.
Elokuvissa on tietenkin myös klassikoiksi nousseita helmiä, kuten Hohto ja Rita Hayworth – Avain pakoon, sekä kaupallisia suurmenestyksiä, kuten parin vuoden takainen Se-uusintafilmatisointi, jonka myötä eletäänkin eräänlaista King-renessanssia. Ehkä juuri Se-elokuvan vanavedessä onkin katsottu sopivaksi tehdä uusintafilmatisointi myös Uinu, uinu lemmikkini -kirjan pohjalta.
Vuonna 1983 ilmestynyt Uinu, uinu, lemmikkini (Pet Sematary) on Kingin suosituimpia ja samalla synkimpiä teoksia. Tarina kertoo keskiluokkaisesta perheestä, joka muuttaa pikkukaupunkiin. Lähistöllä sijaitseva lemmikkieläinten hautausmaa osoittautuu kirotuksi paikaksi, joka herättää kuolleet henkiin. Kun perheen tyttären rakastamalla lemmikkikissalla ei olekaan yhdeksää henkeä, isä saa aluksi loistavalta tuntuvan idean.
Kirjan pohjalta tehtiin vuonna 1989 onnistunut filmatisointi, johon King teki itse käsikirjoituksen.
Uuden elokuvan ohjauksesta vastaa suurelle yleisölle toistaiseksi tuntematon kaksikko Kevin Kölsch ja Dennis Widmyer. He ovat aiemmin ohjanneet vain pari pikku kauhuelokuvaa ja Scream-sarjan jaksoja.
Tuottajana sen sijaan on pitkän linjan leffamoguli Lorenzo di Bonaventura, ja tuotantoarvot ovatkin kunnossa. Näyttelijöinä on tunnettuja nimiä, kuten Jason Clarke ja John Lithgow.
Käsikirjoittaja Jeff Buhler puolestaan taitaa olla uusintafilmatisointien erikoismies, sillä hänen kynästään on lähtenyt myös vielä ensi-iltaansa odottavien Grudgen ja Jacob’s Ladderin uudet versiot.
Uinu, uinu lemmikkini alkaa seesteisin kuvin. Tulee mieleen Hohdon alkujakso, kun Creedin perhe ajelee metsäisissä maisemissa kohti pikkukaupungissa sijaitsevaa uutta asuntoaan. Tunnelma vain on valoisampi.
Elokuvan ensimmäinen puolisko onkin tunnelman rakentelua, jota keskeyttävät hieman liian helpot mutta kieltämättä tehokkaat äkkisäikytykset. Jälkimmäisellä puoliskolla elokuva saa aivan toisenlaisen vaihteen, kun hautausmaan synkkä salaisuus pistää perhedynamiikan täysin uusiksi.
Teknisesti elokuvassa on kaikki kunnossa, ja näyttelijäsuoritukset ovat sujuvia. Parhaiten jää mieleen John Lithgow, joka on kuin luotu naapurissa asuvan Jud-papparaisen rooliin.
Silti Uinu, uinu lemmikkini ei tee toivottua vaikutusta. Kauhuelokuvan pitäisi olla pelottava ja hyytävä, mutta pelkillä äkkisäikytyksillä ei synny kunnollista lopputulosta, ja lopun synkistely utuisine metsineen jättää lähinnä välinpitämättömän olon. Alkuperäiseen tarinaan tehdyt muutokset eivät varsinaisesti pilaa elokuvaa, mutta eivät ne tunnu kovin tarpeellisiltakaan.
Katsojalle jää lopussa lähinnä tunne, että onhan elokuva pakkokatsottavaa Kingin ja kauhuelokuvien ystäville, mutta mieluummin kaivaa kirjan uudestaan esille kuin muistelee tätä uusintaversiota.
Lopputeksteissä kuullaan pliisumpi versio The Ramonesin vuoden 1989 Pet Sematary -tunnusbiisistä, jonka esittää Starcrawler-yhtye.
Jussi Huhtala