Uptown girls

30.1.2004 00:00
    MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA

    Teini-ikään jämähtänyt parikymppinen seurapiiripimu menettää rahansa ja joutuu töihin lastenhoitajaksi. Hän opettaa kontrollifriikille pikkutytölle kuinka olla lapsi ja aikuistuu samalla itse.

    Molly (Brittany Murphy) on perinyt lento-onnettomuudessa kuolleen rockstara-isänsä omaisuuden ja juhlii, kaataa mallipoikia sekä laiskottelee boheemissa näköala-asunnossaan lemmikkipossunsa kanssa. Juoni varainhoitaja vie kuitenkin miljoonat mennessään, ja pian Molly löytää itsensä vahtimasta neuroottista, lääkkeitä popsivaa, bakteerikammoista 8-vuotiasta. Toistensa avulla nämä kaksi odotetusti kasvavat ihmisinä, mutta huomattavasti keskivertoa liikuttavammalla tavalla.

    Draamakomedian alkuasetelma ärsyttää. Miksi pitäisi välittää jostakusta Manhattanin yöelämän ökyrikkaasta liihottajasta? Onneksi Brittany Murphy panee katsojan välittämään. Hän on inhimillinen. Rikkaan tyttörukan roolista olisi ollut helppo tehdä katsojien hermoja kiristävä ja sietämätön. Murphy olisi voinut esittää pinnallista, teennäistä, tekopirteää naikkosta Sinkkuelämää -sarjan tyyliin, mutta siihen lankaan hän ei mene. Molly on vain toivottoman lapsellinen, pää pilvissä liitelevä, boheemiutta tavoitteleva joutilas, jolle nipotetaan siivottomuudesta, nukkumaanmenoajoista, työpaikasta, kaikesta tylsästä ja – plaah – aikuisesta. Lemmikkipossussa ja omistajassa on jotain samaa. Mutta lapsellisuuden ja aikuistumisen kysymykset eivät katso rahatilannetta, sillä nuo teemat ovat kovin yleisinhimillisiä. Ja niinpä Molly onkin todellisuuspakoisuudessaan varsin vetoava hahmo.

    [kuva]On yllättävää, että muovinen Hollywood -tuote voi olla näinkin sielukas. Neljäs tähti olisi syttynyt riviin leimahtaen, jos vain pari heikommanpuoleista, alleviivaavaa vitsiä olisi jätetty kirjoittamatta ja eräs ympäripyöreys lausumatta. Juonesta ei ole tarkoituksenmukaista valittaa, sillä sympaattiset henkilöhahmot ja heidän kehityksensä kirii etusijalle. Vaikka tarina onkin se tavallinen, on siihen kuitenkin saatu puristettua jonkinlaista tuoreutta, sillä kliseiden painolasti ei tunnu musertavalta.

    Dakota Fanning näyttelee Rayta, työnarkomaanin äitinsä laiminlyömää 8-vuotiasta loistavasti. Hän on itsekurin ja järjestyksen vaalija, jolle Murphyn esittämä homssuinen lastenvahti on kauhistus. Kumpikin reagoi sisällään hautomiinsa kipeisiin asioihin tavallaan: Ray kontrolloimalla pakkomielteisesti itseään ja ympäristöään, Molly välittämättä mistään, antamalla kaiken olla. Heidän karusellikohtauksensa tuo koskettavuudessaan ja ristiriitaisuudessaan tipan paatuneimpaankin silmäkulmaan. Sentimentaalista? Kyllä, mutta kuka välittää?

    Elokuva, jolla oli kaikki mahdollisuudet lässähtää mitättömäksi, pikkusöpöksi rahastusvälineeksi, paljastuu yllättäen sympaattiseksi, tärkeitä teemoja käsitteleväksi tarinaksi, joka jopa koskettaa. Se kysyy aiheellisesti: mitä iloa on edes olla aikuinen?

    Lisää luettavaa